Koirakuume

Koirakuume on vaivannut meitä jo pitkään piilevänä. Olemme suhtautuneet siihen papan kanssa kuin tavalliseen flunssaan liittyvään lievään lämmönnousuun, olemme antaneet ajan kulua ja uskoneet, että kyllä se siitä...

Siitähän se. Se on kroonistunut ja samalla vankistanut otettaan.

En myönnä, mutta en oikein voi kieltääkään, että pisteenä i:n päälle oli päivä, jolloin huomasimme, että meillä on aikaa. Oikeastaan meillä ei suuremmin ole päivittäisiä, kellontarkkoja tekemisiä, mutta aikaa meillä on aina aamusta iltaan ja yöhönkin – kunhan ensin saadaan aamu alkuun.

Mietimme, että voisimme antaa kodin jollekin pienelle, auttaa sitä kasvamaan ja selviämään päivästä toiseen ja tuottaa sille iloa leikkimällä, olemalla kaverina, ruokkimalla sitä ja ulkoiluttamalla. Tuo viimeinen seikka mietitytti kyllä, sillä ainahan ei aurinko paista. Joskus tuulee ja tuiskuaa niin, että mieluiten jäisi kotiin sohvalle lämpimään. Mutta silloinhan jäisivät nuo möräkät omakohtaisesti kokematta!

Koirakuume oli jo melkein juuttunut osaksi arkipäiväämme ja mukavaksi ajatukseksi, että olisihan se kiva... Olisikohan se oikeasti kiva? Ja millainen se olisi?

Sitä läksimme testaamaan Helsinkiin isoon, isoon koiranäyttelyyn. Otimme tyttärentyttäret mukaan ja kuljimme messuhalleissa sillä silmällä. Ankaran nettiselauksen ja rotututkinnan jälkeen käväisimme vielä Kennelliiton neuvojan pakeilla. Ja yllätys, yllätys: papalle ja mumskalle neuvoja ehdotteli Havannankoiraa tai Bichon frisétä.

Jo aiemmissa ”tutkimuksissani” olin bongannut nettisivuilta havannalaisen, rodun, jota en tiennyt olevankaan. Tuon koiran ominaisuudet ja vaatimukset tuntuivat vain sopivan meille lähes ylivertaisesti. Sen sijaan muutaman vuoden takainen ihastus, Espanjan vesikoira, ei varmaankaan ole meille tässä elämänvaiheessa sopiva kumppani. Tai pikemminkin niin päin, että me emme ole sille sopiva isäntäperhe.

Myös kokemukset omista koira-kavereista sulkivat pois rusinakoiriksi nimittämämme Cavalieerit, sillä Rusina ja Tuomaksen Linda olivat pienestä koostaan huolimatta niin suuria persoonia, että uuden tulokkaan vertaaminen niihin ei tuntuisi mukavalta. Uuden koiran pitäisi olla ihan omanlaisensa!

Kuvissa Rusina kavereineen, joista rakkain oli varmasti Pippuri-kissa. Mukavia hetkiä tarjosivat myös "velipojan" koirat Linda ja Nella.

 Meidän perheen koirahistoriaan kuuluu myös Takku-koira, pumi, joka paimenkoirana ryhtyi paimentamaan aikoinaan erityisesti meidän vieraitamme. Ja taisipa se ottaa johtajuuden koko porukastakin – tai ainakin se osoitti mieltään varsin tehokkaasti erinäisin tempuin. Temppuja Takku oppikin tekemään, sillä siitä kehkeytyi uudessa kasvuympäristössään oikein mainio agility-koira.

Mumskan varhaisin koira-kaveri oli Suomen pystykorva, Jeri, jonka sain kymmenvuotislahjaksi. Se oli silloin vähän nyrkkiä isompi karvapallero, jolle juotettiin maitoa tuttipullosta. Myöhemmin siitä tuli mahdottoman upea piisaminpyydystäjä-koira. Se vahti päiväkausia mökkirannan vesirottia silmä tarkkana ja osasi sanoa uskomattoman hiljaa ”vuh” silloin, kun vesieläin liikahti lähistöllä. Yhteinen taival Jerin kanssa päättyi, kun muutimme kerrostaloon. Jeri muutti silloin maalle ja tunsi meidät vielä vuosienkin jälkeen, silloin, kun se oli jo vanha, melkein kuuro ja sokea vahtikoira.

Hauvavauvan, uuden perheenjäsenen, hankkiminen ei näiden kokemusten perusteella ole siis lainkaan heppoinen juttu, vaan vaatii tiukkaa sitoutumista ja tarkkaa harkintaa. Heti koiranäyttelyn jälkeen pikkutytöt kyselivätkin jo kärsimättöminä, että onko musmkalla ja papalla nyt se koira. No, ei ole vielä, mutta tilauksessa on.

Valitsimme meille Havannankoiran pennun, joka syntyi Lohjalla 15. elokuuta. Se on vaalea soopelinvärinen poika, joka toivottavasti kasvaa ja kehittyy meille mukavaksi perheenjäseneksi ja hyväksi kaveriksi tytöille ja pojanpojillekin. Kuva on kennelin ja toinen pojista meidän.

http://www.redenstamm.com/Default.aspx?id=3086

Me, pikku-havannalaisen tuleva isäntäpari, saimme varauksen yhteydessä kennelistä kuusisivuisen koiran hoito-ohjeen, jota olemme opiskelleet ahkerasti. Olemme myös katselleet telkkarista koiraohjelmia ja käyneet jo eläinkaupassa katselemassa tarpeellisia varusteita. Mumska on myös miettinyt, että mikä on hän koiralle: mumska, mummi tai jotain muuta... ja mikä pennulle itselleen nimeksi.

Ja kuten elämässä yleensä, odottavan aika on pitkä. Täytyy tunnustaa, että tuskin muuten odottelisin jo elokuussa niin innolla lokakuun puoltaväliä, vaikka syksystä tykkäänkin.