Olen ollut ns. sohvaperuna jo vuosia.
Konkreettisesti olen viihtynyt erinomaisen hyvin oman sohvani
nurkassa. Olen näpelöinyt siinä kannettavaa, kutonut, virkannut,
katsonut telkkaria ja nautiskellut iltapalaa – jopa nukkunutkin –
joskus sukankudin kädessä. Olen ollut myös tyytyväinen, että
aikoinaan tuli ostettua laatusohvat, jotka kestävät sekä aikaa
että kulutusta. Ja se tulikin nyt todistettua.
Omaa tilaani sohvalla en ole pitänyt
kuitenkaan kovin huolestuttavana, sillä kaikenlainen hyötyliikunta
on tuntunut minusta aina mielekkäältä. Niin pihakukkien kastelu
kuin lumityötkin tuli tehdyksi aina ajallaan, jos se oli tarpeen.
No, nyt ei oikeastaan ole omaa pihaa – tai on se tuolla kaukana
itäisessä Suomessa ja toivottavasti hyvässä hoidossa. Täällä
Riksussa on vain pikkuruinen, pääosin asvaltoitu kerrostalopiha,
jonka yhdellä reunalla kasvaa muutamia resuisia vuorenkilpiä. Eipä
siinä ole paljon hoitamista.
Keväällä kuitenkin kitkin
vuorenkilvet ja ne kiittivät työstä kauniisti kukkien. Samoihin
aikoihin leikin puutarhuria ja istutin papan kanssa oven pieleen
portaille kesäisiä markettoja ja amppeliin orvokkeja. Kesän
mittaan kastelin ja nypin niitä ahkerasti. Vaan ei siitä ollut
hyötyliikunnaksi.
Lopulta kävi niin, että pirullinen
hra Parkinson alkoi laihduttaa pappaa oikein tosissaan. Jouduin siksi
ohjeitten mukaisesti lorauttelemaan kermaa vähän ruokaan kuin
ruokaan ja syömään seurana jätskiä lähes joka päivä... Totta,
eihän tuota olisi ollut pakko tehdä, mutta ei se nyt yhtään
ikävääkään ollut.
Kun sitten yhtenä elokuun päivänä
paritkin farkut tuntuivat kummasti kutistuneen, astuin reippaasti
vaa'alle. Ja reippaita lukemiahan vaaka näyttikin! Olin kolmen
vuosikymmenen jälkeen kivunnut uudelle kymmenluvulle, sille, jossa
olin tytärtä odottaessani.
Mielessä alkoi pyöriä kysymys:
Pitäisiköhän tehdä jotain sohvannurkassa istumisen sijaan?
Pitäisikö myös valmentautua jotenkin Rafun tuloon, siihen, että
pieni koira on vietävä elämänsä alkuaikoina aika vikkelästi
ulos ja myöhemmin vähän pitemmillekin reissuille? Vastauksen omiin
kysymyksiin tiesin – tietenkin...
Kun pappa sitten kyseli seuraa
kävelylle, päätin lähteä kokeeksi mukaan. Harjulle noustessa
jalkoja särki ja tuntui kuin henki salpaantuisi, mutta olo koheni,
kun päästiin sisälle metsään. Metsässä olen aina viihtynyt,
niin harjullakin. Reilun kolmen kilometrin reissu olikin mukava,
suihku rentouttava ja olo yllättävän hyvä.
Samainen harjulenkki tehtiin sitten
seuraavanakin päivänä ja seuraavana ja seuraavana. Näillä
lenkeillä olen nyt käynyt runsaan parin viikon ajan lähes
päivittäin. Ja niinä päivinä, jolloin on ollut jotain muuta
menoa, korvaavat kaupunkiretket on tehty kävellen. Pitkiä lenkit
eivät ole olleet, mutta tehokkaita.
Tänään ylämäen portaat harjulle
sujuivat jo hengästymättä. ”Pitää pystyä puhumaan.” Tuon
vanhan ohjeen noudattaminen onnistui hyvin.
Mitään määrällisiä tavoitteita en
tälle projektille ole ottanut. Siksi sen nimi on ”Nollasta
parempaan”. Ja mikä parasta, pikkukamera on aina lenkeillä mukana
ja ahkerassa käytössä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti