Niin, ei kuitenkaan Lapista, vaan
kotikaupungin arvokkaimmalta luontokohteelta, vajaan viiden
kilometrin päästä tästä ydinkeskustasta. Hatlamminsuo on
Riihimäen ja Hausjärven rajamailla sijaitseva keidassuo lähes
umpeen kasvaneine lampineen, vetisine silmäkkeineen ja
käkkärämäntyineen.
Pikainen retki suolle sai nyt korvata
ruskaretken Lappiin. Ja hyvin kivuttomasti reissu hoituikin: Pappa
tuli aamulenkiltään ja sanoi, että lähdetääs suolle. Siitä
sitten kunnon tuulipuku päälle ja kumpparit jalkaan. Viiden
minuutin jälkeen oltiinkin jo jänkhän maisemissa.
Suon syksyinen väriloisto oli jo
haalistunut ja yleisilme tummahko. Myös karpalot olivat lähes
kadonneet. Hatlamminsuon hyvillä pitkospuilla joukkoa kulkee sen
verran paljon, että tummanpunaiset palluramarjat lienevät hävinneet
jo aikaa sitten osa pakastimiin ja osa suolla asustavien eläinten
ravinnoksi. Pari maistiaismarjaa kuitenkin poimin ja totesin ne melko
makeiksi, ihan kuin pakkanen olisi niitä jo puraissut.
Suokierroksen jälkeen paluumatkalla
nousimme ylös jyrkkää, kuusikkoista Hatlamminmäen rinnettä.
Rinteen alalaidassa paksu, pehmeä ja syvänvihreä sammal peittää
nyt louhikon, muinaisen Yoldia-meren rantavyöhykkeen. Toivottavasti
se peittää kivet vielä kymmenien, satojen ja tuhansienkin vuosien
ajan...
Hatlamminsuo on arvokas, lähes
luonnontilainen alue, jota ei kuitenkaan ole vielä suojeltu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti