tiistai 26. toukokuuta 2015

Villa Mökkerö


Se on pieni ja keskellä metsää. Se on vähän puiseva ja vähäisen kunnostuksen sekä suursiivouksen tarpeessa. Se on parvellinen ja saunallinen, ja sen terassilta voi ihailla ilta-aurinkoa, pian kukkivaa omenapuuta ja jo nyt kukassa olevia pensaita.


Se on Mökkerö, jolle ei voinut ottaa mökkivakuutusta siksi, ettei mökkivakuutuksia ole. Sen vuoksi sille otettiin huvilavakuutus. Ja koska sillä on nyt huvilavakuutus, sitä voi huoletta kutsua Villa Mökkeröksi.

Villa Mökkerö Lopen Vojakkalassa on ollut paikoillaan vajaat kymmenen vuotta. Se on vanhennut melko tyylikkäästi, mutta viime aikoina se on päässyt vähän rupsahtamaan. Päätimme papan kanssa palauttaa sen kuosiin ja ehostaa sitä maltillisesti, pikkuhiljaa ja luomumaisesti.

Villa Mökkeröllä on myös pienenpieniä kavereita: on vierasmökkerö, on leikkimökki ja on erillinen sauna. Kaikki ne kuuluvat samaan pihapiiriin ja mökkeröperheeseen, jonka taustalla talkooporukkaa odottelee vielä melkoinen kasa epämääräistä roinaa.

Kun roinat, rotanloukut ja muu ylimääräinen on saatu kuljetettua kaatopaikalle, on aika nauttia luonnosta ja kesästä juuri niin kuin me mökkeröläiset itse haluamme.

Parilla ensivisiitillä tapasimme myös paikallisia, naapurin rouvan koirineen sekä paljon pienenpieniä eläjiä, mm. leppoisasti pihapiirissä liihottelevan suruvaipan, smaragdinvihreän koppiksen sekä hurjannäköisen ötökän, joka ei ollut hämähäkki eikä kuoriainen, ja sammakonkin.


Paikoin luonto oli ryhtynyt paikkaamaan edellisten asukkien jälkiä. Mm. roinakasan päälle jätetty matto oli saanut uudeksi peitokseen kerroksen karhunsammalta ja näytti kerrassaan viehättävältä muun sotkun seassa.

Kovin suuria kunnostussuunnitelmia Mökkerölle ei ole eikä sen pihapiiristäkään ole tarkoitus tehdä kukoistavaa puutarhaa. Metsäinen kuntta saanee pikkuhiljaa vallata alaa nurmikolta. Pappa haluaa kuitenkin ehdottomasti säilyttää siitä osan pelikenttänä sekä lastenlastenlapsille että Rafulle. Mumska puolestaan aikoo istuttaa terassikaiteen äärelle iki-ihanan köynnöshortensian, sellaisen, joka aikoinaan miltei peitti Puhiksen.


sunnuntai 17. toukokuuta 2015

Kyllä mummina on mukavaa

Aurinkoisena äitienpäivän aamuna olin juuri sopivasti ehtinyt herätä, kun pojanpojat, Niklas ja Elias, toivottivat mumskalle hyvää mumminpäivää puhelimitse Pohjanmaalta. Puhelusta tuli hyvä ja vähän haikea mieli; pikkupojathan ovat kaukana. Onneksi siellä lähellä on mummu, jota he pääsevät halimaan...

Kunnon halit sain pian tyttärentyttäriltä, Saralta ja Nealta, heti kohta puhelun jälkeen. Trion kolmas, pikkuinen Ilona, sen sijaan uinui suloista prinsessaunta siitäkin huolimatta, että Rafu-setä vinkui innoissaan halusta nähdä taas vauva.


Äitienpäivä on kotoinen juhlapäivä, jolloin on syytä muistaa myös omaa äitiä ja omaa tytärtä. Tytär, kolmen tyttären äiti, on luottanut mummiin niin hyvinä kuin haastavinakin päivinä. Olen saanut olla mukana tiiviisti tyttöjen arjessa ja juhlissakin.

Mieltäni lämmittää vieläkin tarhatädin palautteessa maininta, että Nealle yhteiset satutuntipäivämme ovat olleet erityisen tärkeitä. Niin minullekin. Ne ovatkin jo perinne, sillä kirjaston satutunneilla mentiin aluksi nyt jo eskarilaisen Saran kanssa, sitten yhdessä Saran ja Nean kanssa.


Pieniä juhlia on riittänyt vuosien varrella sopivan tiuhaan, isompia muutaman vuoden välein. Viimeksi juhlamielen viritti huhtikuinen sunnuntai, jolloin perheen pienimmäinen sai nimekseen, Ilona Aurora.


Pikkuinen sai nimensä mumskan hääpuvustaan ompelemassa kastemekossa, samassa, joka on todistanut myös Tuomas Sakarin, Tiina Eveliinan, Sara Sofian, Niklas Sakarin ja Nea Emilian juhlia. Ne ovat olleet isoja perhejuhlia. Pienempiä ovat joulut, pääsiäiset, synttärit, nimpparit ja mukavat yhteiset lounaat ja grillibileet, päiväkodin ystävänpäivät ja joulujuhlat...

Elämä mumskana on ollut paljon iloisempaa ja ihanampaa kuin osasin koskaan odottaa. Olinhan tosi tohkeissani, kun ensimmäistä ja toista lastenlasta odotettiin. Puikot suihkivat ja valkoiset, vaaleanpunaiset ja vaaleansiniset lankakerät muuttuivat hetkessä pieniksi nutuiksi, tumpuiksi ja töppösiksi. Kieltämättä olin tosi ylpeä, kun minusta olikin tulossa tuplamummi, ja niin tulikin. Saran ja Niklaksen ikäero on vain puoli vuotta ja yksi päivä.

Mummiuden mukana meille ilmestyi vauvoja odottelemaan myös iso, lastenlasten ikiystäväksi osoittautunut Ihaa. Ajan mittaan pappalan ja mummilan varustusta täydensivät muumimukit, vauvojen matkasänky, syöttötuoli, sininen potta, pulautusrätit ja valtava määrä omien lasten muutoissakin säästyneitä leluja.


Ja edelleen mumskaa jaksaa ihmetyttää ja ihastuttaa pienen ihmisen kasvu ja kehitys. Ihana Ilona, vielä vajaat kolmekuinen, tunnistaa jo mumskan. Ensiksi tytön isot, ihmettelevät silmät rävähtävät vieläkin isommiksi ja sitten pieni suu hymyilee. Mumska on vähän hassu ja siksi naurettava!


Ilman näitä pieniä ystäviäni ja heidän karvaista Rafu-setäänsä olisin varmasti jo ihan oikea mummo, juuri sellainen, jolle lähetettiin "Kelasta mummoutumisavustus" ensimmäisen lapsenlapsen syntymän jälkeen. Pakkauksessa oli mm. harmaat sukkahousut, tummansininen baskeri, ristikkolehti, kestokassi ja kookas pullo Kirsberryä. Niistä Kirsberry on tullut nautituksi ja kestokassi, jota aina kaupan kassalla mummokassiksi nimitin, katosi vain jonnekin. Muut mummoutumisvälineet ovat vielä jossain kaappien kätköissä.

Ihmeellistä, mitä kaikkea seitsemän vuotta merkitseekään lapsen ja mumskan elämässä. Pian seitsenvuotias Sara lukee ja kirjoittaa jo sujuvasti, pelaa tietokonepelejä ja hallitsee älypuhelimensa varmaankin paremmin kuin mumska omansa. Saran kanssa voimme keskustella melkein mistä vain. Saran kanssa voimme lähteä vaikka oopperaan - Muumibalettia katsomaan - ja nauttia satumaisesta tarinasta juuri niin kuin ystävät, joilla on yhteinen syntymäpäivä ja ikäeroa vain 59 vuotta.




sunnuntai 3. toukokuuta 2015