Viisitoista vuotta sitten, siis vielä
viime vuosisadalla, olin näihin aikoihin tosi ylpeä
saavutuksestani: Olin huipulla, olin kavunnut Ranskan ensimmäisen
kansallispuiston, Vanoisen, lumilla korkeammalle kuin koskaan ennen.
Runsaan 2500 metrin korkeudessa alppijärvet olivat vielä jäässä
ja osa täysin näkymättömissä syvän hangen alla. Ylös kavutessa
juhannusaurinko porotti paahtavasti, alas laskeuduttaessa tumput ja
villapipo olisivat olleet enemmän kuin tarpeen tällä pyöreiden
vuosien matkalla.
Silloin viisitoista vuotta sitten
minulla ei ollut kovinkaan paljon kuvitelmia omista eläkepäivistäni,
oikeastaan ei edes aikomusta jäädä koskaan eläkkeelle. Toki
mielessä käväisi joskus ajatus joutenolosta – sitten joskus.
Oikeammin tuo ajatus oli toive voida puuhastella kuvien ja
tietokoneen kanssa, nautiskella vähän
ei mitään tekemisestä ja naukkaista silloin tällöin
lasillinen Kirsberryä yhdessä Pippuri-kissan kanssa. Pippuri oli
silloin nuori ja vetreä ja ajatuksissani näin sen isona ja laiskana
kollina, joka köllöttelisi jaloissani kehräten päivästä
toiseen. Pippurin kaverina oli silloin vielä Rusina-koirakin, joka
vietti jo omia eläkepäiviään.
Vaan eipä niin käynyt. Pippuri
kolaroi kotikadulla auton kanssa ja raahautui viimeisillä voimillaan
Puhiksen kotipihaan. Siellä ne nyt ovat pihakoivun alla, kissa ja
koira.
Vielä viisi vuotta sitten eläkepäivät
tuntuivat yhtä kaukaisilta kuin työelämä nyt. Läksimme silloin
papan ja pojan kanssa uusiin haasteisiin, joissa töitä riitti
enemmän kuin tarpeeksi. Uutena otuksena elämäämme oli kuitenkin
jo hiipinyt vaivihkaa hra Parkinson, pirullinen seuralainen, joka
istuu yhä tiiviisti papan olkapäillä. Siinä se oli ja on - eikä
hellitä kiusaamistaan vaikka mitä tehtäisiin.
Eläkkeelle jäimme papan kanssa
samoihin aikoihin, pappa sairaseläkkeelle, minä tavalliselle
työeläkkeelle. Vanhuuseläkkeen aika alkoi mielestäni eilen. Eilen
vietettiinkin mumskan ja tyttärentyttären, Saran, yhteistä
syntymäpäivää. Kakussa meillä oli riittävästi mansikoita ja
yhteensä 71 mustikkaa...
Saran synttäreitä juhlittiin
lähisuvun kanssa jo viikko sitten ja kavereitten kesken oikean
syntymäpäivän aattona. Näin juhlat valmisteluineen ovat tuoneet
mukavaa väriä arkeen.
Eläkeläisen päivät eivät suuresti
eroa toisistaan. Meillä ei ole lomaa – ei vuosilomaa eikä
sairaslomia. Meillä on vain eläkepäiviä. Me voimme lähteä
reissuun milloin huvittaa – tai oikeammin milloin terveys sallii ja
kukkaro kestää. Me papan kanssa käväisimme äskettäin Lapissa,
mutta siitä lisää vasta seuraavassa jutussa.
Syntymäpäivistä vielä: Tällä
kertaa en saanut perinteistä lahjaa, tuhtia pulloa väkevää
tanskalaista kirsikkaviiniä. Tytär oli kyllä sitä risteilyllä
yrittänyt ostaa, mutta laivan myymälässä oli Kirsberry-hyllyn
kohdalla vain tyhjä aukko. Ei hätää mitään, vuosi sitten
pojaltani saama pullo on vielä korkkaamatta ja sitä edellisessäkin
runsas pohjan peitto. Kirsberryä siis meillä on, mutta ei kissaa
sitä kanssani maistelemassa.
