Jäädytetyt jalat

Jostain selkäytimestä se ilmestyi. Keittiössä. Siis, kun laitat ruokaa, et liiku – tai jos liikut, et liikuta jalkojasi ennen kuin vilkaiset pikaisesti ympärillesi: varot koiraa!

Selkäytimeen se oli iskostunut Rusinan aikaan. Rusina rakasti ruokaa ja oli aina mukana sitä keittelemässä, kerjäsi ja aika usein onnistuikin saamaan makupalan jos toisenkin. Rusina-koira oli ”lievästi” ylipainoinen, mutta niin hellyttävä kerjätessään, että tuskin kukaan meistä pystyi sitä vastustamaan.

Mutta tämä hurmuripoika, Rafu! Kyllä Rafukin käväisee joskus keittiössä, mutta ei näe siinä mitään erityistä hohtoa. Keittiö tuntuu olevan sen mielestä huone siinä kuin muutkin. Ehkä asiaan vaikuttaa sekin, että Rafulle on ollut ruokaa tarjolla melkein joka huoneessa. Ja siihen syynä on ollut Rafun alkuun lähes olematon ruokahalu ja ripulointi.

Mutta hyvinkääläisellä eläinlääkäriasemalla käynti, antibiootti, erikoismaittavat herkut ja varmaankin myös papan kotiutuminen sairaalasta, on alkanut purra Rafun vaivoihin. Välillä hyvin väsynyt koiravauva alkaa olla taas oikeanlainen itsensä, iloinen, pomppiva karvapallo, mukavasti leikkihaukkuihin vastaava koiruli ja lelujensa kanssa puuhaavaa hauva.

Mutta tarkkana tämänkin viuhahtajan kanssa on oltava. Se on niin pieni ja niin nopea ja sen tassut tepsuttelevat niin ääneti, ettei oikein koskaan tiedä missä se on ja milloin kirmaisee paikalle. Jaloista se pitää ja paljaista varpaista erityisesti.

Viikko uudessa kodissa on ollut pienelle koiralle varmasti jännää ja stressaavaakin aikaa. Meillä se tuntuu jo oppineen nimensä, Rafun. Toki se perheen perinteiden mukaisesti on saanut jo tukun muitakin kutsumanimiä, esimerkiksi Raffeli, Rauf, Rafael...

Tänään Rafu sai tuta myös koiranelämän ensimmäiset komistushetket, kun sen turkki harjattiin kynsien leikkuun jälkeen. Sitten se kävi papan avustuksella nuuskuttamassa raikkaita syksyn lehtiä.

Lelupäivä

Maanantai oli Rafulle toipilasaikaa. Lohduksi siitä, että mumska joutui vähän pakollakin syöttämään hauvavauvalle "herkkuja ja hunajaa", se sai muutaman uuden lelun. Ja lelut saivatkin jo aikamoista kyytiä.

Pieni ja isot

Jo aamuvarhain Rafu ja pappa olivat käyneet sumuisella pihalla. ”Mitään ei tullut, mutta kaikki oli kyllä kummallista”, raportoi pappa koirulin ensimmäisestä jaloitteluretkestä ulos isoon maailmaan. Kotiin tuliaisina heillä oli hauskasti rapiseva koivun lehti.

Auringon noustua tuonne pilvien taakse läksimme koko perhe pihalle. Siellä viimeistään huomasimme, kuinka pieni lehtikasassa kahlaava hauvavauva on.

Pihalta näpsäistyjä kuvia katsellessa tuli mieleen, että olisi haasteellista ja hauskaakin yrittää hahmottaa maailmaa crocksienkorkuisen Rafun näkövinkkelistä, sillä Nikonhan pitäisi asettaa aina maahan tai lattialle. Ei Rafu kameraa korkeampi ole. Siinä ehkä askaroitavaa tuleviksi viikoiksi...

Täällä kotona ”lenkkikaverit” päätyivät aamiaisen jälkeen yhdessä unille olohuoneen villamatolle. Sitä ennen kuitenkin Rafu kiipesi rohkeasti valtavalle Pappa-vuorelle. Sitten meidän pieni poika kuiskutteli jotain papan korvaan...

Syyssunnuntai etenee hiljaisesti koiran unta seuratessa. Mutta NYT olohuoneessa onkin hyppivä ja pomppiva pieni karvaturri, joka yrittää syödä sukkani. Se vähän muriseekin!

Rafun rankka päivä

Muutto omaan kotiin osoittautui pitkän eilisen ilon jälkeen aika rankaksi. Aamun muutaman riemullisen touhutuokion jälkeen Rafu väsähti ja stressi ilmeni vatsanväänteinä. Uni voitti pienen hauvavauvan ja ensimmäiset rotinavieraat näkivät väsyneen, koiranunta näkevän hauvan.

Vieraat toivat tullessaan jo kotona piirtämänsä kuvat Rafusta. Kun juhlan sankari jatkoi vain uniaan, tytöt piirsivät vielä uudet kuvat koiruudesta. Ja mukaan kuviin pääsivät nyt myös pappa ja mummi.

Iltapäivällä Rafu heräsi, kun oli saanut (tahtomattaan) lusikallisen hunajaa ja annoksen maitohappobakteereita ja viettänyt miltei parituntisen emokseen leimautuneen mumskan sylissä. Sitten se lipitti kunnon annoksen vettä ja muutaman rapsun ja ”käynnistyi” taas täyteen vauhtiinsa.

Koiruuksiin kuului mm. pitkin pappaa -kävely, tupsunveto mumskan kanssa ja tietenkin innokas osallistuminen kuvaamiseen jo alusta alkaen.

Rafu tuli kotiin

Oikeaa jalkaani en voi nyt liikuttaa. Sen kyljessä nukkuu kevyttä koiranunta hauvavauvamme, Rafu. Rafu saapui juhlaliputettuun Riksuun tänään, Aleksis Kiven päivänä. Päivä on harmaa, mutta samalla lupaavan värikäs. Eteläsuomalaisittain ruska hehkuu upeasti teiden varsilla. Niin myös matkalla Riksusta Lohjalle ja takaisin.

Lohjalla Kennel Redenstammissa Rafu ja hänen sisaruksensa ottivat meidät papan kanssa vastaan riemullisesti haukkuen. Ja vain hetken Rafu oli ihmeissään, kun sen kasvattiäiti Kaisa saatteli meidät autolle. Autossa matkasimme sylikkäin, välillä vain vähän rauhallisesti keskustellen.

Kotona pikkuisen kennelin kasvatusaitausta suurempi tila hämmästytti Rafua, mutta tyyny, jonka olin kunnostanut sen olohuonepaikaksi, tuntui kelpaavan mainiosti. Tosin entinen, isohko päänalunen oli niin muhkea, että Rafu kierähti siitä kepoisesti lattialle.

Oikea käteni, johon Rafu sisaruksineen oli jättänyt omat hajunsa, tuntui olevan Rafulle tärkeä juttu. Sen perässä se taapersi keittiöönkin tutustumaan omiin vesi- ja ruokakuppeihinsa. Vesikupista se lipaisi vettä muutaman kielellisen ja lirautti suurin piirtein saman määrän hetken kuluttua lattialle.

Papan kanssa Rafu teki tuttavuutta kotona koirankorkeudella, ja kumpainenkin nuolaisi kerran jos toisenkin toistensa nenänpäistä. Ihan koiruuksilta näytti myös päiväpeiton vetokisa ja yhteinen taivallus keittiöön. Ihastus tuntuu olevan molemminpuolista.

Ja niin kuin vauvat yleensäkin, uni valtasi Rafunkin, mutta vasta iltapäivällä. Tästä alkoi pienen havannalaisen elämä meidän kanssamme Riksussa. Meistä, papasta, mumskasta ja Rafusta, tuli kolmihenkinen perhe, päivää ennen 39. hääpäiväämme.

Ojasta allikkoon...

… tai pikemminkin toisinpäin.

Nuori meteorologi sanoi äskettäin telkkarissa, että lokakuu on tylsä kuu. Päivät ovat harmaita ja toistensa kanssa aika samanlaisia. Olen asiasta eri mieltä.

Tänään, lokakuisena sunnuntaina aurinko pilkisteli komeitten pilvien lomasta ja piiloutui lopulta kokonaan niiden taakse. Silti luonto ympärillä on loistavan värikäs.

Sitä lähdettiin papan kanssa katselemaan Hatlammin suon kermeille, kuljuille ja allikoille, noille muinaisjärven jäänteille. Pitkin vähitellen ränsistyviä pitkospuita liukastelimme kosteikkokierroksen.

 

Sen jälkeen suuntasimme Kiskon majan viereiselle lenkkipolulle. Sen syksyisiä tunnelmia tässä: