Jostain selkäytimestä se ilmestyi.
Keittiössä. Siis, kun laitat ruokaa, et liiku – tai jos liikut,
et liikuta jalkojasi ennen kuin vilkaiset pikaisesti ympärillesi:
varot koiraa!
Selkäytimeen se oli iskostunut Rusinan
aikaan. Rusina rakasti ruokaa ja oli aina mukana sitä keittelemässä,
kerjäsi ja aika usein onnistuikin saamaan makupalan jos toisenkin.
Rusina-koira oli ”lievästi” ylipainoinen, mutta niin hellyttävä
kerjätessään, että tuskin kukaan meistä pystyi sitä
vastustamaan.
Mutta tämä hurmuripoika, Rafu! Kyllä
Rafukin käväisee joskus keittiössä, mutta ei näe siinä mitään
erityistä hohtoa. Keittiö tuntuu olevan sen mielestä huone siinä
kuin muutkin. Ehkä asiaan vaikuttaa sekin, että Rafulle on ollut
ruokaa tarjolla melkein joka huoneessa. Ja siihen syynä on ollut
Rafun alkuun lähes olematon ruokahalu ja ripulointi.
Mutta hyvinkääläisellä
eläinlääkäriasemalla käynti, antibiootti, erikoismaittavat
herkut ja varmaankin myös papan kotiutuminen sairaalasta, on alkanut
purra Rafun vaivoihin. Välillä hyvin väsynyt koiravauva alkaa olla
taas oikeanlainen itsensä, iloinen, pomppiva karvapallo, mukavasti
leikkihaukkuihin vastaava koiruli ja lelujensa kanssa puuhaavaa
hauva.
Mutta tarkkana tämänkin viuhahtajan
kanssa on oltava. Se on niin pieni ja niin nopea ja sen tassut
tepsuttelevat niin ääneti, ettei oikein koskaan tiedä missä se on
ja milloin kirmaisee paikalle. Jaloista se pitää ja paljaista
varpaista erityisesti.
Viikko uudessa kodissa on ollut
pienelle koiralle varmasti jännää ja stressaavaakin aikaa. Meillä
se tuntuu jo oppineen nimensä, Rafun. Toki se perheen perinteiden
mukaisesti on saanut jo tukun muitakin kutsumanimiä, esimerkiksi
Raffeli, Rauf, Rafael...
Tänään Rafu sai tuta myös
koiranelämän ensimmäiset komistushetket, kun sen turkki harjattiin
kynsien leikkuun jälkeen. Sitten se kävi papan avustuksella
nuuskuttamassa raikkaita syksyn lehtiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti