Portaat mennen tullen kirjoitin tekstin
otsikoksi tasan neljä viikkoa sitten. Silloin Rafu-poika oli oppinut
yhden meidän talon asukkaille tärkeän taidon, portaissa
kulkemisen. Silloin sunnuntai-iltana kirjoitin näin:
”Portaat ylös Rafu-koira on noussut
jo aika päivät, mutta tänään mentiin niin rappukäytävän
liukkaat sisäaskelmat kuin nihkeän kylmät ulkoaskelmatkin
sujuvasti alaspäin, aamulla hitaasti ja harkiten, illalla jo
iloisesti loikkien. Ylös se pomppii niin, että talutushihna tekee
mumskalla tiukkaa.
Loikkia ja pomppuja meidän pupukoira
harrastaa myös havaitessaan ihmisiä ulkona. Se vaatii huomiota ja
on hurjan pettynyt, jos joku ei sitä huomaa – tai ole
huomaavinaan. Se on myös havainnut, että muitakin koiria on
olemassa täällä Riihimäellä ja hinkuu hillittömästi niiden
perään, haistelee ja nuuhkuttaa lähinurmea ja on lukevinaan sieltä
koiramaisia viestejä.
Se on kasvanut ja näyttää välillä
jo muultakin kuin pehmolelulta. Ja tuntuu. Musta sukka on sille yhtä
ihana kuin Muttsin Moochille pinkki sukka. Rafulle tosin kelpaa myös
musta hanska tai jopa musta kävelykenkä, crockseista nyt
puhumattakaan. Ihan varma en ole, onko tässä värillä väliä.
Meillä vaan suurin osa sukista sattuu olemaan mustia.
Noista kenkien puremisista olemme
olleet pojan kanssa kovasti eri mieltä, samoin housunlahkeessa
roikkumisesta. Aika kovapintaiseksi pienokaisemme on osoittautunut,
sillä kielto saa aikaan melkoiset haukut, vähän kuin oltaisiin jo
uhmaiässä. Siinäpähän sitten mumska saa hakut ja kimitykset,
mutta myös nätin kiitoksen ruokakipon täyttämisestä.”
Tänään, neljä viikkoa tuon
edellisen tekstin kirjoittamisesta, kumpailemme edelleen Rafun
kenkähimon kanssa, joskin vähän maltillisemmin. Ymmärrystä sillä
riittää, muttei aina tahtoa totella ja jättää kenkiä rauhaan.
Kenkien sijaan sillä on lupa riepottaa niin papan kuin mumskankin
crockseja, joita se oppi käyttämään nahkatikkereitten
jyrsintätelineenä. Se keksi homman jopa ihan itse.
Rafun ymmärrys riittää nykyisin myös
siihen, että mumska ja pappa syövät ”aina aivan ihania ruokia”
ja että sen oma ruoka koostuu vain tylsistä nappuloista. Nappulat
tosin maustuvat kummasti, jos kippoon ripauttaa vaikkapa vain
muutaman hippusen herkkumaksamakkaraa. Ruuan maut ja hajut ovat siis
tulleet lähtemättömästi pienen koiran elämään ja mumska on
saanut innokkaan apulaisen keittiöön.
Viime viikkoina olemme edistyneet
erinomaisesti mm. pikkupallon peluussa. Rafu on osoittautunut sekä
loistavaksi maalivahdiksi että näppäräksi sieppariksi, kun
heitämme palloa pitkin kodin pisintä suoraa. Pallon se muistaa
tuoda lähes aina heittäjälle ellei sitten lähde kiertelemään
karkuun toisiin paikkoihin...
Rafu on jo ehtinyt käydä rokotuksissa
ja saanut myös korvatippoja. Hankalaksi on osoittautunut kynsien
hoito. Kynsien leikkaaminen on kotitoimin mahdotonta, sillä mustat
kynnet vuotavat vuolaasti verta surkean valituksen säestyksellä,
vaikka niistä nipsaistaisiin vain millin verran. Apua tähän
pulmaan ajattelimme pyytää jo tutuksi tulleelta hyvinkääläiseltä
eläinlääkäriasemalta.
Papan synttärit ja niihin liittyvät
vierailut Rafu on selvittänyt kunnialla. Kahdeksankuisen
labbisserkun tapaamisesta tuli jännä juttu, sillä iso oli iso ja
pieni hyvin pieni. Urheasti pieni yritti tehdä tuttavuutta, mutta
perääntyi aina viime tingassa – kummatkin kuitenkin hymyillen.
Ja kun perheessä on hauvavauva,
tarvitaan vauvalle joskus hoitopaikka. Meillä roolit menivät
uusiksi niin, että tytär Toivontiellä otti hauvavauvan hoitoonsa,
kun käväisimme papan kanssa pikavisiitillä Töölön sairaalassa.
Tyttären kertoman mukaan päivä kului rattoisasti lepäillen ja
leikkien. Mumskanhan piti tietenkin soittaa jo Keimolan kohdilta
motarilla ja kysyä, että kuinkas on lapsenhoito sujunut.
Oppimista meillä on vielä paljon.
Muunmuassa se, että koirat voivat joskus (harvoin) olla jopa yksin
kotona. Meillä asiaa on harjoiteltu vain tositarpeessa, silloin, kun
olimme papan kanssa kahden Neppulin päiväkodin joulujuhlassa. Sen
sijaan Sappulin kuviksen pikkujoulujen ajan ja Sibeliustalon
lastenkonserttimatkan meidän pojat pärjäilivät mainiosti
kahdestaan.
Kun kuukausi sitten olin harmissani
Rafun huomiohakuisuudesta, olen sitä yhäti. Kaikki vastaantulijat
ja vaikkapa kadun toista puolta kulkevat ovat niin Rafun kuin kai
useimpien havannalaisten mielestä ihanan ihmeellisiä, sellaisia,
joiden kanssa pitäisi ehdottomasti päästä tekemään tuttavuutta.
Ja niin varmaan ovatkin...
Tänä iltana teimme kolmistaan pitkän
lenkin lumisella kaupungilla. Tapansa mukaan Rafu hurmasi niin
mummoja, tätejä kuin setiäkin. Kuvaavaa oli yhden vastaan tulleen
perheenisän kysymys: ”Onhan se varmasti ihan oikea?”.
On se, meidän hauvavauva! Se täyttää
huomenna neljä kuukautta.