Ajatusten tuuletuspäivä

Rautatieasema, paloasema, Gunnarin kukka ja hautaus, S-Market... Siinä Punkaharju-cityn mieleenpainuvimmat kohteet. Ennen Fazerin ällönmakean berliininmunkin ja steviamakeutetun Jaffa veriappelsiinilimonadin nautiskelua olin nautiskellut upeista maisemista. Nautiskelun ohella olin myös kauhistellut. Vanha korkeanpaikan pelkoni oli ihan lähellä ottaa taas vallan minusta.

Tuunaansalmen ylitys kapean rautatiesillan kupeessa kulkevaa kävely-/pyörätietä pitkin meni (yllättävän) hyvin. Siitä sain papalta kiitokset. Kiitokset olivat kuitenkin kaukana, kun Valtionhotellin pitsilinnan laivalaiturilla käynnin jälkeen aioimme suunnata kohti Kruununpuistoa kapoista metsäpolkua pitkin. Ikimetsän juuret olivat kaluuntuneet pintaan ja pyörä hakkasi käsiä ja koko kroppaa niin, että mumskasta meinasi tulla hakkelusta jo ensimmäisessä alamäessä.

Ei siis kuin ylämäkeen suljettuna olevan vaaleanpunaisen ja jo melkoisesti  rapistuneen hotellin parkkikselle ja siitä harjulle upeaa vanhaa kivimuurein reunustettua museotietä pitkin. Sitä myöten olivat varmaankin tsaaripeheen porukatkin kulkeneet, kun kävivät Punkaharjulla viettämässä lomaa keuhkojaan puhtaalla ilmalla hoitaen. Sillä tiellä historia havisi, vaikka pappa kuvasikin näkymiä uutukaisella älypuhelimellaan.

Sammaleen verhoamat kivimuurit matalinakin auttoivat pyöräilemään

pelottomasti, mutta varsinainen harjutie! Se vasta oli kapea ja pudotukset tieltä lähes pystysuoria. Hiki otsassa poljin ylämäkeen ja aluksi jopa alamäkeenkin, niin jännittävältä reitti tuntui.

Harjumaisemat olivat tutut aiemmilta kerroilta. Ensimmäisen matkan Punkaharjulle muistan tehneeni isän, äidin ja ukko-Tuomiojan kanssa, todennäköisesti -50-luvun lopulla aurinkoisena sunnuntaina. Tie oli silloin hiekkainen ja varmaan vielä nykyistäkin kapeampi. Muistan, että samalla matkalla käytiin tosi upeassa Finlandia-

hotellissa, josta ukki osti minulle matkamuistoksi pienen keramiikkaisen kukkakannun. Ja kannussa luki Finlandia.

Myöhemmin harju lähimaastoineen tuli tutuksi, kun Savonlinnan vuosina kävimme siellä koko perheen voimin vaellusretkillä mm. etsimässä majavan patoja. Työkeikoilta tuttuja olivat tietenkin Metsäntutkimuslaitos puulajipuistoineen ja alueen monet matkailumagneetit. Myös harjun uimaranta koettiin niin hyväksi paikaksi, että siellä pulikoitiin useampi kerta kesässä.

Nyt uimaranta näytti ohi pyöräillessämme ihan yhtä hyvältä. Sen viehättävä kioski oli kiinni, kiinni kuten lähes kaikki Punkaharjun matkailupaikkojen tarjoamat houkutukset. Syyskierre on alueella täyttä totta: kun matkailijoita on vain kourallinen, ei palveluja kannata järjestää ja kun palveluja ei ole, ei tule matkailijoitakaan.

Paluumatkalla valitsimme reitiksi uudemman väylän,

Punkaharjuntien, tasaisuutensa vuoksi. Kauniit olivat maisemat sielläkin. Saimaa – aikaisemmin järveä nimitettiin Puruvedeksi – loiskutteli aaltojaan kilometrien matkalla oikealla puolella. Vasemmalla hurahteli ohi auto toisensa jälkeen.

Tuulinen päivä ja kansallismaisemat tuulettivat pään ja ajatukset erinomaisesti tällä reilun parinkymmenen kilometrin reitillä. Voin suositella sitä kenelle hyvänsä, joka haluaa pyöräilyn tiimellyksessä ihailla myös maisemia.

Tuunaansaareen palattuamme tankkasimme uutta energiaa maittavalla lounaalla Harjun Portissa. Totesimme, että hiljainen on kylätie. Vain rannanpuoleisissa mökeissä on joitakin lomailijoita ja Lomakeskuksen vaunualueella muutama vieras. Uudessa luhdissa todennäköisesti vain me. Ravintola on enimmäkseen kiinni, ja aukioloajat kerrottu niin, että helpointa on käydä nykäisemässä ovenripaa; useimmiten kuitenkin turhaan.

Ajatuksena on palauttaa aamulla lainapyörät, jotka osoittautuivat tosi ketteriksi. Toivottavasti joku ottaa ne vastaan, sillä esimerkiksi aamiaista ei ravintolassa ole tarjolla. Entisenä yrittäjänä on pakko olla huolissaan tästä Saimaan alueen matkailusta, kun taas pian illat pimenevät, ilmat kylmenevät ja lomat on lomailtu.

Yökylävieraita

Kaksi lauantaita, kaksi pientä tyttöä ja kaksi pientä poikaa – meidän yökylävieraitamme. Tytöt keksivät ihan itse tulla kylään sen sijaan, että mumska ja pappa olisivat olleet iltavahteina Toivontiellä. Pojat matkasivat seuraavana viikonloppuna pitkän matkan kylään Pohjanmaalta Riksuun.

Autot, traktorit, bussit, rekat, kuormurit ja pari lentsikkaakin ilmestyivät poikien myötä kuin tyhjästä olohuoneeseen, jossa ne päristivät, peruuttivat, parkkeerasivat ja tietenkin myös kolaroivat kovaa vauhtia. Mutta ei hätää: ne ovat kestäneet jo reilut kolme vuosikymmentä kulutusta eikä niiden vaihtoarvo ole laskenut lainkaan viime vuosikymmeninä. Isin pikkuautot elävät nyt uutta renessanssia oltuaan vuosikausia tiukasti laatikoissa varaston perukoilla.

Mutta kyllä pojat osasivat kokatakin. Muutama vuosi sitten keittiöstä kadonneella parilla pikkukauhalla he hämmensivät hämmästyttävän herkullisia annoksia meille aikuisille. Osansa herkuista sai myös iki-ihana Ihaa.

Tytöt sanoivat heti sisälle tultuaan, että laita meille Pikkukakkonen, ja pappahan sen netistä löysi mukavine tehtävineen ja peleineen. Tyttöjen iltaan kuului myös papan karaoke ja Nennen tanssit.

Kun yökylävieraiden oli aika painua unten maille, oli meno kahtena lauantaina aika erilaista. Pojista pienempi räväytti ensin silmänsä suuriksi, koska oli saanut lasten matkasängyn sijaan oman patjan ja pussilakanaksi isältä perityn Disney-lakanan, ja käpertyi sitten tyytyväisenä Ankkalinnan hymyilevän poppoon suojiin. Isoveli nukahti tyytyväisenä Karvis-kissan lomalakanoissa.

Tytöille olin pedannut vaihteeksi vaaleanpunasävyiset lakanat – kuin prinsessoille ikään. Lakanat olivatkin ihan ok, mutta missä oli uni? Uni ei meinannut tullaa millään... Vasta kun pohdimme yhdessä, että yökylässä pitää kyllä nukkuakin, jotta se olisi oikea yökylävierailu, työt saivat unen päästä kiinni. Nukuttajaksi tarvittiin välillä pappa, välillä mummi ja yrittipä sitä myös Ihaa.

Mutta yön jälkeen valkenivat aamut, ne hiljaiset ja unisenoloiset, ne hetket, jolloin lapsenlapset olivat yökylävierailun ansiosta vielä puoliunessa, vasta heräämässä ja keräämässä voimia uuteen päivään. Tytöt pappa vei aamiaisen jälkeen jätskille kirkkopuistoon ja pojat tyttöjen luo serkkutapaamiseen.

Tapaamisessa kaikki temppuilivat tavallaan leikkipuiston telineissä rohkeasti ja reippaasti. 

Papan johdolla rakennettiin vielä hiekkalinna vallituksineen ja tunneleineen. 

Ja lopulta saatiin Elias, Sara, Niklas ja Nea istutetuksi hetkeksi puiston penkille – serkkukuvaan!

Elokuinen ilta Sylkynjärven rannalla...

Lumous kuolleitten talossa

Komea entinen Aleksanterin kymnaasi Pohjoisella Rautatienkadulla Helsingissä, eduskunnan takana rautatieasemalta tultaessa on täynnä luurankoja. Niitä on seinillä, vitriineissä, hyllyillä, laatikoissa – vähän joka paikassa. Vain ihminen on kaapissa eikä tule sieltä pois.

Luurankojen lisäksi talossa on täytettyjä elämiä, monet omaan ympäristöönsä istutettuina. Siellä on kettuäiti pikkurepolaisineen, valtava lepakkoparvi, leijonalauma ja vaikkapa phytonkäärme. Melkein pitää miettiä mitä siellä ei ole...

Lehmää, hevosta, kissaa ja koiraa en muista nähneeni. Sen sijaan viehättävän museoaukion läheisen kotikeittiön kaappiin kurkistaessa tuli suorastaan selkäpiitä karmiva tunne. Hyllyiltä löytyi toinen toistaan hirvittävämmän näköisiä ötököitä, sellaisia, joita joskus on

löytynyt jauhopussista tai vilahtanut kylppärin lattialla. Onneksi näitten isojen hirviöitten vieressä oli säilöttynä lasikuutioissa pienenpienet, aidot ”kotieläimet”.

Kaunis rakennus tarjoaa kävijöilleen myös kevään, talven ja syksyn keskellä hellekesää. Tropiikin yössä äänet valloittavat pääosan ja saa vierailijat hiirenhiljaisiksi. Kivenkimpaleet ihastuttavat mumskaa. Joku toinen innostuu enemmän perhoskokoelmista tai valtamerten ihmeellisistä asukeista.

Helsingin yliopiston Luonnontieteellinen museo, www.luomus.fi/?link=navi, on kummallinen paikka. Vaikka kuolema on siellä läsnä kaikkialla, se kertoo elämästä, elämän synnystä ja kehityksestä. Se kunnioittaa elämää ja siellä on

ihmeen hyvä olla. Siellä oppii paljon lisää ihan omista arkipäiväisistä luontokokemuksista. Jos intoa, kiinnostusta ja aikaa riittää, voi talossa tutustua melkeinpä koko pallomme lajikirjoon.

Me olimme reissussa tyttöporukalla, jonka ikäjakauma on välillä kolme ja puoli – reilut kuusikymmentä vuotta. Niinpä varasimme aikaa näyttelyihin tutustumiseen vain reilut pari tuntia. Arvio oli oikea: nelikon nuorin ja vanhin olivat ihan kypsiä lähtemään kotiin päikkäreille reilun kahden tunnin kiertelyn jälkeen.

http://www.luomus.fi/?link=navi

Pikkutytöt valitsivat norsun luona miettiessään ensimmäiseksi

tutustumiskohteeksi fiksusti Suomen eläimet. Toki kurkkasimme dinoja, valtamerten kaloja, Afrikan savannielämiä... ja söimme omatoimieväitä juuri sitä varten varatulla paikalla.

Kun sitten kysyimme tytöiltä mikä museossa oli parasta, vastasi Sara: ”No, kaikki!” Taidatkos sen tyytyväisempää asiakasta enää tavata. Niinpä nimet vieraskirjaan kirjoitettuamme läksimme kohti asemaa. Vilkutimme hyvästit yhäti vain museon parvekkeella kahvia nautiskeleville kirahveille.

Matkalla asemalle näimme vilauksen tyttöjen edelliseltä Helsingin reissulta tutusta Suurkirkosta. Eduskuntatalo, jossa on töissä mm. riksulainen Aino-Kaisa, näytti hirvittävän suurelta ja vähän pelottavaltakin talolta. Marskin patsaan nähdessään Neppuli arveli, että joku oli todellakin karauttanut uljaalla ratsullaan aukiolle, Kiasman eteen.

Kotimatkalla junassa oltiin tyytyväisiä ja ajateltiin tulla toistekin retkelle pääkaupunkiin, ehkä kuitenkin seuraavalla kerralla johonkin toiseen paikkaan. Kansallismuseo on mumskalta vieläkin katsastamatta vaikka jokunen isohko eurooppalainen museo onkin tullut koluttua. Ehkä seuraava kohde on Kansallismuseon Vintti, www.nba.fi/fi/kansallismuseo/nayttelyt/perusnayttely/vintti, joka tutustuttaa vieraansa Suomen historiaan ja kulttuuriin käyttämällä käsiä ja päätä ja jonne pääsyyn ei ole yläikärajaa. - Tai sitten se on Kasvitieteellinen puutarha Kaisaniemessä.

Tartu hetkeen, carpe diem!

Pappa pyysi lauantai-iltana kartsakierrokselle. Ajoimme keskustan läpi ja totesimme, että nuorisoa on liikkeellä paljon eikä kaupungissa oikeastaan Mäkkäriä lukuun ottamatta mitään avoimia paikkoja, jonne alaikäiset voisivat mennä toisiaan tapaamaan. Niinpä he asettuvat omine porukoineen puistoihin omia eväitään nauttimaan. Terassieväiden nauttijoitakin oli kiitettävästi.

Kaupunkikierros oli nopeasti tehty. Pappa suuntasi citikan kohti pohjoiseen vieviä kylätietä. Maisemat näyttivät kypsiltä, viljapellot jo vähän kellertäviltä, pian korjuuta odottavilta. Alavimmilta paikoilta leijui ilmoille untuvaista usvaa, vaikka auton lämpömittari näytti paria kymmentä astetta. Sekin selvä syksyn enne.

Mutkaisten teitten takaa avautui äkkiä upea näkymä, rusottava aurinko painumassa tummaan horisonttiin. Auringon säteet maalasivat osan hentoisista pilvenhattaroista punaisiksi ja keltaisiksi, osa jäi leijumaan valkoisina vöinä sinitaivaalle. Sanoin kuvattuna siis ihan tavallinen auringonlasku, mutta oikeasti näky oli sanoinkuvaamattoman kaunis.

Se ihastutti niin, etten heti huomannut kaivaa lähes aina mukanani olevaa pikkukameraa repusta. Katsoin vain ja nautiskelin. Ajattelin, ettei kaikkea tarvitsekaan kuvata. Mutta tämä oli pakko! Ja siinä vaiheessa, kun näin päätin, tie laskeutui alemmas, aurinko samoin ja sankka metsä peitti suurimman osan upeasta näytelmästä. Seuraavassa aukkopaikassa tie kaartui niin, ettei valonäytelmää voinut kuvata. Oliko siis pakko tyytyä vain muistikuviin?

Ajettiin läpi lähes aution oloisen Turengin, kuntaliitosten ulkopuolelle jättäytyneen Janakkalan kuntakeskuksen, kurkistettiin veden äärellä olevaan terassiravintolaan ja päätettiin jatkaa matkaa.

Vielä kerran taivaanranta näyttäytyi kauniina. Pappa pysäytti auton ja mumska näppäsi pari kuvaa, ei kovin kummoista, sillä HETKI oli jo mennyt.

Ajatus hetkestä alkoi askarruttaa. Niitä ja näitä hetkiähän elämä on täynnä. On siis osattava tarttua oikeisiin... Lohdullista on kuitenkin muistaa jonkun viisaamman opetus siitä, että ihminen yleensä tekee ratkaisunsa sen hetken tietämyksen ja osaamisen perusteella. Vain harvoin me teemme jotain tietoisesti tyhmää tai typerää.

Citikka kiitää papan ohjaimissa Turengista Hämeenlinnaan, ”muinaiseen” kotikaupunkiin. Sitten mumska istutetaan rattiin ja ajetaan läpi kasvaneen ja melkoisesti muuttuneen kaupungin - kun vertaan sitä hetkiin lähes 30 vuotta sitten.

Verkatehtaan nurkilla lähes kokonaan syödyn, valtaisan grilli-illallisen jälkeen päätetään kurkata Solvikin rantaa, jossa Tintti vietti ensimmäisen puoli vuotta elämästään ja jossa Topu kävi uimakoulua ja jossa rivarinaapurin lapsia etsittiin Katumajärven rannalta puolenyön aikaan ja jossa voitiin pienellä patikoinnilla käydä uimassa suoraan omasta saunasta...

Sinne istutettiin meidän ensimmäinen omppupuu, ja siellä se näytti edelleen olevan. Muuten alue oli täyttynyt rivareista ja erillistaloista sekä parkkiin riviin ahdetuista autoista. Alue oli myös kasvanut ja levittäytynyt Katuman rantaa seuraten. Tietenkin. Ja tietenkin lähes jokaisen rantaan vievän tien suulla oli suljettu portti.

Tanssilava, jolta kesäiltaisin kantautui tangojen ja valssien tahdit meidänkin pihallemme, oli pilkkopimeä ja sama pimeys laskeutui koko seudulle. Ohitettiin Vanajanlinna, meidän aikanamme vielä Sirola-opistona tunnettu punatiililinna. Ohitettiin golfkenttä ja toinenkin ja ohitettiinpa vielä muutaman vuoden takainen asuntomessualuekin. Tultiin vuosien takaa tosi tutulle Hämeenlinna-Padasjoki -tielle, joka nyt on merkitty Hämeenlinna-Lahti -väyläksi. Citikka siis kohti Lahtea.

Siinä heti Ruununmyllyn jälkeen tuli paikka, jossa kerran fasaani-reppana yritti hellyttävästi herätellä henkiin juuri auton alle jäänyttä kaveriaan. Tuuloksessa pellon, jossa kesäiltaisin saattoi lähes aina bongata komeita hirviä, oli vallannut metsä. Hirviä ei näkynyt, ei myöskään viittaa aikoinaan vanhassa junavaunussa toimineeseen todella eksoottiseen kahvibaariin.

Matka Lammille, ”muinaiseen”, runsaan 30 vuoden takaiseen, kotikylään, tuntui pitkältä ja tie pieneltä. Lammin kulmat osoittautuivat osin tutuiksi, osin oudoiksi. Aikoinaan Hämeen Sanomien aluetoimittajana kolusin kaikki kylät. Juttuja piti väsätä joka kulmalta. Ohje oli, että kysy tieasioista, jos muuta uutisoimisen arvoista ei ole...

Kun käänsimme Citikan Untulanharjun kupeessa Ormajärven rannalla kohti Mommilaa ja Riksua, näyttäytyi taivaanranta taas upeana. Samalla rannalla oli muinoin meidän tervattu ja paikattu soutuveneemme, P.S. Ormajärvi, joka hävisi yhden tanssi-illan jälkeen jonnekin...

Siitä sitten Mommilaan, ohi keskiaikaisen kivikirkon, entisen työsuhdeasunnon ja entisen grillibaarin. Mutta paloasema oli paikoillaan!

Mommilan tie oli mutkainen, mutta parempi ja paljon ”pitempi” kuin muinoin. Se oli saanut päällysteen ja kiemurteli läpi metsäisten maitten. Vastaantulijoita oli yksi, tien yli menijöitä kaksi (yksi jänis ja yksi kissa).

Ohitimme Mommilan kartanon, kirkon ja Kordelinin muistomerkin sekä tienhaaran, josta olimme pari viikkoa aiemmin kääntyneet Mommilanjärven souteluihin.

Taivaalla loisti yksi kirkas tähti pimentyneessä elokuun yössä ja siellä lipui pari valkoista pilvinauhaa. Valaisevia yöpilviäkö? Kuvaa niistä ei ole; ei myöskään yhtäkkiä tuulilasin peittäneestä sumulautasta, joka hävitti hetkeksi kaiken näkyvistä.