Lumous kuolleitten talossa

Komea entinen Aleksanterin kymnaasi Pohjoisella Rautatienkadulla Helsingissä, eduskunnan takana rautatieasemalta tultaessa on täynnä luurankoja. Niitä on seinillä, vitriineissä, hyllyillä, laatikoissa – vähän joka paikassa. Vain ihminen on kaapissa eikä tule sieltä pois.

Luurankojen lisäksi talossa on täytettyjä elämiä, monet omaan ympäristöönsä istutettuina. Siellä on kettuäiti pikkurepolaisineen, valtava lepakkoparvi, leijonalauma ja vaikkapa phytonkäärme. Melkein pitää miettiä mitä siellä ei ole...

Lehmää, hevosta, kissaa ja koiraa en muista nähneeni. Sen sijaan viehättävän museoaukion läheisen kotikeittiön kaappiin kurkistaessa tuli suorastaan selkäpiitä karmiva tunne. Hyllyiltä löytyi toinen toistaan hirvittävämmän näköisiä ötököitä, sellaisia, joita joskus on

löytynyt jauhopussista tai vilahtanut kylppärin lattialla. Onneksi näitten isojen hirviöitten vieressä oli säilöttynä lasikuutioissa pienenpienet, aidot ”kotieläimet”.

Kaunis rakennus tarjoaa kävijöilleen myös kevään, talven ja syksyn keskellä hellekesää. Tropiikin yössä äänet valloittavat pääosan ja saa vierailijat hiirenhiljaisiksi. Kivenkimpaleet ihastuttavat mumskaa. Joku toinen innostuu enemmän perhoskokoelmista tai valtamerten ihmeellisistä asukeista.

Helsingin yliopiston Luonnontieteellinen museo, www.luomus.fi/?link=navi, on kummallinen paikka. Vaikka kuolema on siellä läsnä kaikkialla, se kertoo elämästä, elämän synnystä ja kehityksestä. Se kunnioittaa elämää ja siellä on

ihmeen hyvä olla. Siellä oppii paljon lisää ihan omista arkipäiväisistä luontokokemuksista. Jos intoa, kiinnostusta ja aikaa riittää, voi talossa tutustua melkeinpä koko pallomme lajikirjoon.

Me olimme reissussa tyttöporukalla, jonka ikäjakauma on välillä kolme ja puoli – reilut kuusikymmentä vuotta. Niinpä varasimme aikaa näyttelyihin tutustumiseen vain reilut pari tuntia. Arvio oli oikea: nelikon nuorin ja vanhin olivat ihan kypsiä lähtemään kotiin päikkäreille reilun kahden tunnin kiertelyn jälkeen.

http://www.luomus.fi/?link=navi

Pikkutytöt valitsivat norsun luona miettiessään ensimmäiseksi

tutustumiskohteeksi fiksusti Suomen eläimet. Toki kurkkasimme dinoja, valtamerten kaloja, Afrikan savannielämiä... ja söimme omatoimieväitä juuri sitä varten varatulla paikalla.

Kun sitten kysyimme tytöiltä mikä museossa oli parasta, vastasi Sara: ”No, kaikki!” Taidatkos sen tyytyväisempää asiakasta enää tavata. Niinpä nimet vieraskirjaan kirjoitettuamme läksimme kohti asemaa. Vilkutimme hyvästit yhäti vain museon parvekkeella kahvia nautiskeleville kirahveille.

Matkalla asemalle näimme vilauksen tyttöjen edelliseltä Helsingin reissulta tutusta Suurkirkosta. Eduskuntatalo, jossa on töissä mm. riksulainen Aino-Kaisa, näytti hirvittävän suurelta ja vähän pelottavaltakin talolta. Marskin patsaan nähdessään Neppuli arveli, että joku oli todellakin karauttanut uljaalla ratsullaan aukiolle, Kiasman eteen.

Kotimatkalla junassa oltiin tyytyväisiä ja ajateltiin tulla toistekin retkelle pääkaupunkiin, ehkä kuitenkin seuraavalla kerralla johonkin toiseen paikkaan. Kansallismuseo on mumskalta vieläkin katsastamatta vaikka jokunen isohko eurooppalainen museo onkin tullut koluttua. Ehkä seuraava kohde on Kansallismuseon Vintti, www.nba.fi/fi/kansallismuseo/nayttelyt/perusnayttely/vintti, joka tutustuttaa vieraansa Suomen historiaan ja kulttuuriin käyttämällä käsiä ja päätä ja jonne pääsyyn ei ole yläikärajaa. - Tai sitten se on Kasvitieteellinen puutarha Kaisaniemessä.