Pappa pyysi lauantai-iltana
kartsakierrokselle. Ajoimme keskustan läpi ja totesimme, että
nuorisoa on liikkeellä paljon eikä kaupungissa oikeastaan Mäkkäriä
lukuun ottamatta mitään avoimia paikkoja, jonne alaikäiset
voisivat mennä toisiaan tapaamaan. Niinpä he asettuvat omine
porukoineen puistoihin omia eväitään nauttimaan. Terassieväiden
nauttijoitakin oli kiitettävästi.
Kaupunkikierros oli nopeasti tehty.
Pappa suuntasi citikan kohti pohjoiseen vieviä kylätietä. Maisemat
näyttivät kypsiltä, viljapellot jo vähän kellertäviltä, pian
korjuuta odottavilta. Alavimmilta paikoilta leijui ilmoille
untuvaista usvaa, vaikka auton lämpömittari näytti paria kymmentä
astetta. Sekin selvä syksyn enne.
Mutkaisten teitten takaa avautui äkkiä
upea näkymä, rusottava aurinko painumassa tummaan horisonttiin.
Auringon säteet maalasivat osan hentoisista pilvenhattaroista
punaisiksi ja keltaisiksi, osa jäi leijumaan valkoisina vöinä
sinitaivaalle. Sanoin kuvattuna siis ihan tavallinen auringonlasku,
mutta oikeasti näky oli sanoinkuvaamattoman kaunis.
Se ihastutti niin, etten heti huomannut
kaivaa lähes aina mukanani olevaa pikkukameraa repusta. Katsoin vain
ja nautiskelin. Ajattelin, ettei kaikkea tarvitsekaan kuvata. Mutta
tämä oli pakko! Ja siinä vaiheessa, kun näin päätin, tie
laskeutui alemmas, aurinko samoin ja sankka metsä peitti suurimman
osan upeasta näytelmästä. Seuraavassa aukkopaikassa tie kaartui
niin, ettei valonäytelmää voinut kuvata. Oliko siis pakko tyytyä
vain muistikuviin?
Ajettiin läpi lähes aution oloisen
Turengin, kuntaliitosten ulkopuolelle jättäytyneen Janakkalan
kuntakeskuksen, kurkistettiin veden äärellä olevaan
terassiravintolaan ja päätettiin jatkaa matkaa.
Vielä kerran taivaanranta näyttäytyi
kauniina. Pappa pysäytti auton ja mumska näppäsi pari kuvaa, ei
kovin kummoista, sillä HETKI oli jo mennyt.
Ajatus hetkestä alkoi askarruttaa.
Niitä ja näitä hetkiähän elämä on täynnä. On siis osattava
tarttua oikeisiin... Lohdullista on kuitenkin muistaa jonkun
viisaamman opetus siitä, että ihminen yleensä tekee ratkaisunsa
sen hetken tietämyksen ja osaamisen perusteella. Vain harvoin me
teemme jotain tietoisesti tyhmää tai typerää.
Citikka kiitää papan ohjaimissa
Turengista Hämeenlinnaan, ”muinaiseen” kotikaupunkiin. Sitten
mumska istutetaan rattiin ja ajetaan läpi kasvaneen ja melkoisesti
muuttuneen kaupungin - kun vertaan sitä hetkiin lähes 30 vuotta
sitten.
Verkatehtaan nurkilla lähes kokonaan
syödyn, valtaisan grilli-illallisen jälkeen päätetään kurkata
Solvikin rantaa, jossa Tintti vietti ensimmäisen puoli vuotta
elämästään ja jossa Topu kävi uimakoulua ja jossa rivarinaapurin
lapsia etsittiin Katumajärven rannalta puolenyön aikaan ja jossa
voitiin pienellä patikoinnilla käydä uimassa suoraan omasta
saunasta...
Sinne istutettiin meidän ensimmäinen
omppupuu, ja siellä se näytti edelleen olevan. Muuten alue oli
täyttynyt rivareista ja erillistaloista sekä parkkiin riviin
ahdetuista autoista. Alue oli myös kasvanut ja levittäytynyt
Katuman rantaa seuraten. Tietenkin. Ja tietenkin lähes jokaisen
rantaan vievän tien suulla oli suljettu portti.
Tanssilava, jolta kesäiltaisin
kantautui tangojen ja valssien tahdit meidänkin pihallemme, oli
pilkkopimeä ja sama pimeys laskeutui koko seudulle. Ohitettiin
Vanajanlinna, meidän aikanamme vielä Sirola-opistona tunnettu
punatiililinna. Ohitettiin golfkenttä ja toinenkin ja ohitettiinpa
vielä muutaman vuoden takainen asuntomessualuekin. Tultiin vuosien
takaa tosi tutulle Hämeenlinna-Padasjoki -tielle, joka nyt on
merkitty Hämeenlinna-Lahti -väyläksi. Citikka siis kohti Lahtea.
Siinä heti Ruununmyllyn jälkeen tuli
paikka, jossa kerran fasaani-reppana yritti hellyttävästi herätellä
henkiin juuri auton alle jäänyttä kaveriaan. Tuuloksessa pellon,
jossa kesäiltaisin saattoi lähes aina bongata komeita hirviä, oli
vallannut metsä. Hirviä ei näkynyt, ei myöskään viittaa
aikoinaan vanhassa junavaunussa toimineeseen todella eksoottiseen
kahvibaariin.
Matka Lammille, ”muinaiseen”,
runsaan 30 vuoden takaiseen, kotikylään, tuntui pitkältä ja tie
pieneltä. Lammin kulmat osoittautuivat osin tutuiksi, osin oudoiksi.
Aikoinaan Hämeen Sanomien aluetoimittajana kolusin kaikki kylät.
Juttuja piti väsätä joka kulmalta. Ohje oli, että kysy
tieasioista, jos muuta uutisoimisen arvoista ei ole...
Kun käänsimme Citikan Untulanharjun
kupeessa Ormajärven rannalla kohti Mommilaa ja Riksua, näyttäytyi
taivaanranta taas upeana. Samalla rannalla oli muinoin meidän
tervattu ja paikattu soutuveneemme, P.S. Ormajärvi, joka hävisi
yhden tanssi-illan jälkeen jonnekin...
Siitä sitten Mommilaan, ohi
keskiaikaisen kivikirkon, entisen työsuhdeasunnon ja entisen
grillibaarin. Mutta paloasema oli paikoillaan!
Mommilan tie oli mutkainen, mutta
parempi ja paljon ”pitempi” kuin muinoin. Se oli saanut
päällysteen ja kiemurteli läpi metsäisten maitten.
Vastaantulijoita oli yksi, tien yli menijöitä kaksi (yksi jänis ja
yksi kissa).
Ohitimme Mommilan kartanon, kirkon ja
Kordelinin muistomerkin sekä tienhaaran, josta olimme pari viikkoa
aiemmin kääntyneet Mommilanjärven souteluihin.
Taivaalla loisti yksi kirkas tähti
pimentyneessä elokuun yössä ja siellä lipui pari valkoista
pilvinauhaa. Valaisevia yöpilviäkö? Kuvaa niistä ei ole; ei
myöskään yhtäkkiä tuulilasin peittäneestä sumulautasta, joka
hävitti hetkeksi kaiken näkyvistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti