sunnuntai 14. joulukuuta 2014

On se oikea!



Portaat mennen tullen kirjoitin tekstin otsikoksi tasan neljä viikkoa sitten. Silloin Rafu-poika oli oppinut yhden meidän talon asukkaille tärkeän taidon, portaissa kulkemisen. Silloin sunnuntai-iltana kirjoitin näin:

”Portaat ylös Rafu-koira on noussut jo aika päivät, mutta tänään mentiin niin rappukäytävän liukkaat sisäaskelmat kuin nihkeän kylmät ulkoaskelmatkin sujuvasti alaspäin, aamulla hitaasti ja harkiten, illalla jo iloisesti loikkien. Ylös se pomppii niin, että talutushihna tekee mumskalla tiukkaa.

Loikkia ja pomppuja meidän pupukoira harrastaa myös havaitessaan ihmisiä ulkona. Se vaatii huomiota ja on hurjan pettynyt, jos joku ei sitä huomaa – tai ole huomaavinaan. Se on myös havainnut, että muitakin koiria on olemassa täällä Riihimäellä ja hinkuu hillittömästi niiden perään, haistelee ja nuuhkuttaa lähinurmea ja on lukevinaan sieltä koiramaisia viestejä.

Se on kasvanut ja näyttää välillä jo muultakin kuin pehmolelulta. Ja tuntuu. Musta sukka on sille yhtä ihana kuin Muttsin Moochille pinkki sukka. Rafulle tosin kelpaa myös musta hanska tai jopa musta kävelykenkä, crockseista nyt puhumattakaan. Ihan varma en ole, onko tässä värillä väliä. Meillä vaan suurin osa sukista sattuu olemaan mustia.

Noista kenkien puremisista olemme olleet pojan kanssa kovasti eri mieltä, samoin housunlahkeessa roikkumisesta. Aika kovapintaiseksi pienokaisemme on osoittautunut, sillä kielto saa aikaan melkoiset haukut, vähän kuin oltaisiin jo uhmaiässä. Siinäpähän sitten mumska saa hakut ja kimitykset, mutta myös nätin kiitoksen ruokakipon täyttämisestä.”


Tänään, neljä viikkoa tuon edellisen tekstin kirjoittamisesta, kumpailemme edelleen Rafun kenkähimon kanssa, joskin vähän maltillisemmin. Ymmärrystä sillä riittää, muttei aina tahtoa totella ja jättää kenkiä rauhaan. Kenkien sijaan sillä on lupa riepottaa niin papan kuin mumskankin crockseja, joita se oppi käyttämään nahkatikkereitten jyrsintätelineenä. Se keksi homman jopa ihan itse.


Rafun ymmärrys riittää nykyisin myös siihen, että mumska ja pappa syövät ”aina aivan ihania ruokia” ja että sen oma ruoka koostuu vain tylsistä nappuloista. Nappulat tosin maustuvat kummasti, jos kippoon ripauttaa vaikkapa vain muutaman hippusen herkkumaksamakkaraa. Ruuan maut ja hajut ovat siis tulleet lähtemättömästi pienen koiran elämään ja mumska on saanut innokkaan apulaisen keittiöön.

Viime viikkoina olemme edistyneet erinomaisesti mm. pikkupallon peluussa. Rafu on osoittautunut sekä loistavaksi maalivahdiksi että näppäräksi sieppariksi, kun heitämme palloa pitkin kodin pisintä suoraa. Pallon se muistaa tuoda lähes aina heittäjälle ellei sitten lähde kiertelemään karkuun toisiin paikkoihin...


Rafu on jo ehtinyt käydä rokotuksissa ja saanut myös korvatippoja. Hankalaksi on osoittautunut kynsien hoito. Kynsien leikkaaminen on kotitoimin mahdotonta, sillä mustat kynnet vuotavat vuolaasti verta surkean valituksen säestyksellä, vaikka niistä nipsaistaisiin vain millin verran. Apua tähän pulmaan ajattelimme pyytää jo tutuksi tulleelta hyvinkääläiseltä eläinlääkäriasemalta.

Papan synttärit ja niihin liittyvät vierailut Rafu on selvittänyt kunnialla. Kahdeksankuisen labbisserkun tapaamisesta tuli jännä juttu, sillä iso oli iso ja pieni hyvin pieni. Urheasti pieni yritti tehdä tuttavuutta, mutta perääntyi aina viime tingassa – kummatkin kuitenkin hymyillen.


Ja kun perheessä on hauvavauva, tarvitaan vauvalle joskus hoitopaikka. Meillä roolit menivät uusiksi niin, että tytär Toivontiellä otti hauvavauvan hoitoonsa, kun käväisimme papan kanssa pikavisiitillä Töölön sairaalassa. Tyttären kertoman mukaan päivä kului rattoisasti lepäillen ja leikkien. Mumskanhan piti tietenkin soittaa jo Keimolan kohdilta motarilla ja kysyä, että kuinkas on lapsenhoito sujunut.

Oppimista meillä on vielä paljon. Muunmuassa se, että koirat voivat joskus (harvoin) olla jopa yksin kotona. Meillä asiaa on harjoiteltu vain tositarpeessa, silloin, kun olimme papan kanssa kahden Neppulin päiväkodin joulujuhlassa. Sen sijaan Sappulin kuviksen pikkujoulujen ajan ja Sibeliustalon lastenkonserttimatkan meidän pojat pärjäilivät mainiosti kahdestaan.

Kun kuukausi sitten olin harmissani Rafun huomiohakuisuudesta, olen sitä yhäti. Kaikki vastaantulijat ja vaikkapa kadun toista puolta kulkevat ovat niin Rafun kuin kai useimpien havannalaisten mielestä ihanan ihmeellisiä, sellaisia, joiden kanssa pitäisi ehdottomasti päästä tekemään tuttavuutta. Ja niin varmaan ovatkin...

Tänä iltana teimme kolmistaan pitkän lenkin lumisella kaupungilla. Tapansa mukaan Rafu hurmasi niin mummoja, tätejä kuin setiäkin. Kuvaavaa oli yhden vastaan tulleen perheenisän kysymys: ”Onhan se varmasti ihan oikea?”.



On se, meidän hauvavauva! Se täyttää huomenna neljä kuukautta.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti