torstai 10. syyskuuta 2015

Täyttä koiranelämää


Olen ollut pian kaksi viikkoa tarkassa vartioinnissa. Menenpä sitten keittiöön, kylppäriin tai makkariin, kuulen heti liikkeelle lähtiessäni kynsien rapinat. Ja ennen kuin ehdin perille, on joku jo siellä. Eteisessä tulee joskus tiukka paikka, kun vahti ei ole varma mitä aion. Se asettuu keskelle kulkuteitä ja napottaa silmä tarkkana mitkä kengät valitsen.

Jos otan lenkkarit, se hyppää takajaloilleen ja nojaa minuun anovasti katsoen. Saattaapa se sanoakin samalla jotain herttaisimmalla äänellään, hiljaisella ja lyhyistä tavuista koostuvalla jutustelulla. Olen ymmärtänyt, että se ehdottaa yhteistä lenkkiä.

Jos taas otan esille kävelykengät, se ryhtyy kimakan äänekkäästi vaatimaan, että pääsee mukaan. Hassuin valintani on punaiset crocsit, sillä se tietää auttamattomasti vain lyhyttä pistäytymistä lähiviheriöllä. Senpä vuoksi vartijani lymyää pikapikaa ”turvatyynylleen” ja välttelee kaikin keinoin päätymästä talutushihnan päähän. Leikkiähän se on, mutta samalla vahva viesti, että ”olisin mieluummin vapaa...” - niin kuin saa olla Mökkeröllä.

Tiukassa liekassa Raffe on kuitenkin joutunut olemaan, sillä pienen koiran koiranelämä kaupunkikeskustassa on aika haastavaa. Kivaa on, kun mennään ulos ja vastaan tulee paljon väkeä. Aika monet tuntuvat tykkäävän pienestä koirasta, mutta on tietenkin niitäkin, jotka kulkevat nenä pystyssä vastaan tai eivät ole karvaturria näkevinäänkään.

Mukavia ovat ”tädit ja sedät”, jotka mielellään vähän rapsuttavatkin. Mutta lapset ovat aivan vastustamattomia – varsinkin ne lapset, jotka haluavat silittää. Ei Raffe oikeastaan silityksiä tunnu kaipaavan, mutta rehellisen iloista kontaktia sen omalta tasolta, sellaisia, joita se saa Rafu-setänä tyttärentyttäriltä.


Ongelmallisia sen sijaan ovat muut nelijalkaiset, isot ja pienetkin. Ne ovat niiiin mielenkiintoisia, mutta edelleen niiiin pelottavia... Useimmiten Rafu tyytyy lymyämään mumskan jalkojen tuntumassa ja pahimmissa tapauksissa haukahtelemaan kimakasti. Viime aikoina olemme kuitenkin onnistuneet kohtaamaan joitakin karvakuonoja jo ihan tyylikkäästi, ilman murinoita.


Muutaman kerran olemme tämän vartiointijakson aikana rentoutuneet kumpikin lähtemällä ihan kunnolla luontoon, harjupolulle. Siellä on kaunista, mutta syksy on kylvänyt omat haasteensa väylille: keltaisia lehtiä, siemeniä, pähkylöitä ja ties mitä risuja... Ja kun siellä on hetki kuljettu, on Raffe täynnä ”metsää”, jonka se kaikki kuljettaa karvoissaan kotiin.

Mutta metsässä on mielenkiintoista. Siellä on ihan kummallisia hajuja ja paksuja, vanhoja puunrunkoja, jotka vihertävät juurestaan. Ne vanhenevat eri tavalla kuin ihmiset, jotka iän karttuessa harmaantuvat. Metsässä saattaa olla myös muita ihmisiä, jotka useimmiten menevät tarmokkaasti menojaan tai vastaan tullessaan katselevat muualle, eivät ole huomaavinaan pientä kulkijaa.

Kun sitten kotiudumme reissuiltamme, on Raffella vuorossa lähes poikkeuksetta puolikylpy tai ainakin tassujen pesu sekä ”metsän” nyppiminen turkista. Puolikylpy tarkoittaa oikein kunnon shampoopesua noin puoleen väliin koiraa ja metsän nyppiminen mumskan sylissä oloa. Silloin mumska poimii turkista kaiken löytämänsä ”metsän” ja Raffe on tyytyväinen, huokailee tosin joskus pieniä koiranhuokauksia. Arvelen, että oikeasti se tykkää tästä rituaalista, joka tuntuu vain kestävän aina kauemmin mitä pitemmälle syksyä elämme.


Lähes aina näitten rituaalien jälkeen, juuri, kun luulen sen olevan reissusta rättiväsynyt, se aloittaa hurjan havahulinan. Se juoksee ympäri taloa niin, ettei ainakaan kamera onnistu sitä ikuistamaan. Se pitää hauskaa ja huolen siitä, ettei kukaan saa sitä kiinni. Lopuksi se hyppää omalle turvatyynylleen, tasoittelee hengitystään hetken naureskellen ja oikaisee koko karvaisen komeutensa kevyeen koiranuneen.


Pieni vahtini on luultavasti myös päättänyt piristää minua ja estää sen, että istuisin vain sohvalla neulomassa sukkia. Se tuo minulle milloin Ötökän, milloin pallon tai toisenkin, se nakkelee niitä niskoillaan ja vaatii mumskaa mukaan leikkeihin. Ja niinhän me olemmekin sitten leikkineet.


Sen kerran, kun se on kuullut papan äänen puhelimesta, se on ollut kovin kummissaan. Se on juuttunut tyynylleen, josta on suora näkymä ovelle, ja päättänyt odottaa kuntoutuksesta kotiutuvaa pappaa. Mutta sen pitää myös huolehtia siitä, että sen ruokkija, ulkoiluttaja ja viihdyttäjä – siis tällä erää ainoa palvelusväkeen kuuluva henkilö, mumska, - on lähellä ja valmiina palvelemaan hava-herraa.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti