Olen ollut pian kaksi viikkoa tarkassa
vartioinnissa. Menenpä sitten keittiöön, kylppäriin tai
makkariin, kuulen heti liikkeelle lähtiessäni kynsien rapinat. Ja
ennen kuin ehdin perille, on joku jo siellä. Eteisessä tulee joskus
tiukka paikka, kun vahti ei ole varma mitä aion. Se asettuu keskelle
kulkuteitä ja napottaa silmä tarkkana mitkä kengät valitsen.
Jos otan lenkkarit, se hyppää
takajaloilleen ja nojaa minuun anovasti katsoen. Saattaapa se
sanoakin samalla jotain herttaisimmalla äänellään, hiljaisella
ja lyhyistä tavuista koostuvalla jutustelulla. Olen ymmärtänyt,
että se ehdottaa yhteistä lenkkiä.
Jos taas otan esille kävelykengät, se
ryhtyy kimakan äänekkäästi vaatimaan, että pääsee mukaan.
Hassuin valintani on punaiset crocsit, sillä se tietää
auttamattomasti vain lyhyttä pistäytymistä lähiviheriöllä.
Senpä vuoksi vartijani lymyää pikapikaa ”turvatyynylleen” ja
välttelee kaikin keinoin päätymästä talutushihnan päähän.
Leikkiähän se on, mutta samalla vahva viesti, että ”olisin
mieluummin vapaa...” - niin kuin saa olla Mökkeröllä.
Tiukassa liekassa Raffe on kuitenkin
joutunut olemaan, sillä pienen koiran koiranelämä
kaupunkikeskustassa on aika haastavaa. Kivaa on, kun mennään ulos
ja vastaan tulee paljon väkeä. Aika monet tuntuvat tykkäävän
pienestä koirasta, mutta on tietenkin niitäkin, jotka kulkevat nenä
pystyssä vastaan tai eivät ole karvaturria näkevinäänkään.
Mukavia ovat ”tädit ja sedät”,
jotka mielellään vähän rapsuttavatkin. Mutta lapset ovat aivan
vastustamattomia – varsinkin ne lapset, jotka haluavat silittää.
Ei Raffe oikeastaan silityksiä tunnu kaipaavan, mutta rehellisen
iloista kontaktia sen omalta tasolta, sellaisia, joita se saa
Rafu-setänä tyttärentyttäriltä.
Ongelmallisia sen sijaan ovat muut
nelijalkaiset, isot ja pienetkin. Ne ovat niiiin mielenkiintoisia,
mutta edelleen niiiin pelottavia... Useimmiten Rafu tyytyy lymyämään
mumskan jalkojen tuntumassa ja pahimmissa tapauksissa haukahtelemaan
kimakasti. Viime aikoina olemme kuitenkin onnistuneet kohtaamaan
joitakin karvakuonoja jo ihan tyylikkäästi, ilman murinoita.
Muutaman kerran olemme tämän
vartiointijakson aikana rentoutuneet kumpikin lähtemällä ihan
kunnolla luontoon, harjupolulle. Siellä on kaunista, mutta syksy on
kylvänyt omat haasteensa väylille: keltaisia lehtiä, siemeniä,
pähkylöitä ja ties mitä risuja... Ja kun siellä on hetki
kuljettu, on Raffe täynnä ”metsää”, jonka se kaikki kuljettaa
karvoissaan kotiin.
Mutta metsässä on mielenkiintoista.
Siellä on ihan kummallisia hajuja ja paksuja, vanhoja puunrunkoja,
jotka vihertävät juurestaan. Ne vanhenevat eri tavalla kuin
ihmiset, jotka iän karttuessa harmaantuvat. Metsässä saattaa olla
myös muita ihmisiä, jotka useimmiten menevät tarmokkaasti menojaan
tai vastaan tullessaan katselevat muualle, eivät ole huomaavinaan
pientä kulkijaa.
Kun sitten kotiudumme reissuiltamme, on
Raffella vuorossa lähes poikkeuksetta puolikylpy tai ainakin
tassujen pesu sekä ”metsän” nyppiminen turkista. Puolikylpy
tarkoittaa oikein kunnon shampoopesua noin puoleen väliin koiraa ja
metsän nyppiminen mumskan sylissä oloa. Silloin mumska poimii
turkista kaiken löytämänsä ”metsän” ja Raffe on tyytyväinen,
huokailee tosin joskus pieniä koiranhuokauksia. Arvelen, että
oikeasti se tykkää tästä rituaalista, joka tuntuu vain kestävän
aina kauemmin mitä pitemmälle syksyä elämme.
Lähes aina näitten rituaalien
jälkeen, juuri, kun luulen sen olevan reissusta rättiväsynyt, se
aloittaa hurjan havahulinan. Se juoksee ympäri taloa niin, ettei
ainakaan kamera onnistu sitä ikuistamaan. Se pitää hauskaa ja
huolen siitä, ettei kukaan saa sitä kiinni. Lopuksi se hyppää
omalle turvatyynylleen, tasoittelee hengitystään hetken
naureskellen ja oikaisee koko karvaisen komeutensa kevyeen
koiranuneen.
Pieni vahtini on luultavasti myös päättänyt piristää minua ja estää sen, että istuisin vain sohvalla neulomassa sukkia. Se tuo minulle milloin Ötökän, milloin pallon tai toisenkin, se nakkelee niitä niskoillaan ja vaatii mumskaa mukaan leikkeihin. Ja niinhän me olemmekin sitten leikkineet.
Sen kerran, kun se on kuullut papan äänen puhelimesta,
se on ollut kovin kummissaan. Se on juuttunut tyynylleen, josta on
suora näkymä ovelle, ja päättänyt odottaa kuntoutuksesta
kotiutuvaa pappaa. Mutta sen pitää myös huolehtia siitä, että
sen ruokkija, ulkoiluttaja ja viihdyttäjä – siis tällä erää
ainoa palvelusväkeen kuuluva henkilö, mumska, - on lähellä ja
valmiina palvelemaan hava-herraa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti