Voi vain uskoa ja toivoa, että kaikki
menee hyvin. Voi kuivata hikoavia kämmeniään, voi selata nettiä,
katsoa telkkarista ihan mitä sattuu tulemaan... Voi tietenkin myös
yrittää neuloa, mutta hikoavien kämmenten vuoksi siitäkään ei
tule mitään.
Voi soittaa tyttärelle ja yrittää
olla reipas. Voisi soittaa myös pojalleen, mutta kun ei ole reipas,
ei soita.
Voi tarkistaa vielä kerran reitin
rautatieasemalta sairaalaan, printatakin sen varmuuden vuoksi mukaan.
Ja sitten pitää vain toivoa, että kaikki menee niin kuin pitääkin.
Tästä siis kipinkapin asemalle ja
junaan ja asemalta taas kipinkapin Töölön sairaalaan pappaa
tapaamaan...
* * *
Odotin, istuin ja odotin, join kahvin
sairaalan kanttiinissa ja odotin. Osastolla tiedettiin vain, että
pappa oli viety heti aamusta leikkaukseen. Niin pitikin, mutta minun
luvattiin tulla häntä katsomaan ”jo” kolmelta iltapäivällä.
Heräämöstä kärrättiin joku
osastolle, sitten joku toinen ja joku kolmaskin... Noin tunnin
tuskallisen odottelun jälkeen notkuin hermostuneena jo suljetun
röntgenosaston käytäväsohvalla. Puhelin soi. Pappahan siellä
sanoi olevansa huoneessa 1 ja aika hyvässä kunnossa!
Ja ihan oikein pappa muistutti minulle,
että tämä on vain osa operaatiota. Nyt on tekniikka olemassa ja
siihen tarvitaan vielä oikeat dropit ja säädöt. Rankasta
päivästään huolimatta hän totesi, että naapurit huoneessa
potevat niin vaikeita sairauksia, ettei omasta paljon kannattaisi
puhua...
Nyt pitää vain uskoa ja toivoa, että
loputkin toimenpiteet menevät hyvin, ja kiittää kaikkia ystäviä,
jotka ovat kysyneet papan voinnista ja lähettäneet hänelle
terveisiä. Kiitos niistä. Ne ovat aivan varmasti antaneet voimaa ja
uskoa siihen, että vaikeuksien kautta mennään parempaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti