Niklas rakastaa koivuja ja Sanna on karhua lyhyempi

”Rakastan koivuja”, julisti Niklas ja otti oikein kunnon puuhalit pikkuveljen ja Sannan kanssa. Tuo koivu oli hoikka ja korkea mumskankin mielestä. Miten huikean isolta se mahtoikaan näyttää viisivuotiaasta! ”Rakastan kaikkia näitä koivuja...” ”Juu, rakasta vaan, mutta ei nyt kuitenkaan halata niitä kaikkia”, palautin pojanpojan maan pinnalle ja takaisin eläinpuistoon.

Puistossa tapasimme silmästä silmään monenlaisia vipeltäjiä ja sarvipäitä, kuopsuttelimme ruskeaa lammasta ja pidättelimme henkeä, kun karhuherra kiipesi ketterästi kelon latvaan. Isot kissat, ilvekset ja lumileopardit, pysyttelivät onneksi kauempana ja ahma, lajinsa edustajana, kulki vain ympyräistä polkuaan - kuten reilut parikymmentä vuotta aikaisemminkin...

Tavattiinhan me ihan oikea poliisikin, ja pojat saivat istua mustanmaijan takaosassa rosvojen penkeillä. Kierroksen aikana selvisi myös, ettei Sanna ole yhtä pitkä kuin karhu, mutta huomattavasti pidempi (korkeampi) kuin kauris.

Viikonloppu Ähtärissä papan, Tuomaksen, Sannan ja pikkupoikien kanssa oli oikein ajoitettu juuri heinähelteiden alkuun. Ajatus tavata Niklas ja Elias ja mökkeillä leppeässä kesäsäässä, antaa auringon räköttää ja kierrellä eläinpuistossa virisi jo kesän alkupäivinä. Se oli hyvä ajatus.

Booking tarjosi vielä alkukesästä useita majoitusvaihtoehtoja ja valituksi tuli iso Hirvimökki eläinpuiston laidalla. Valinta oli hyvä – siis mökki asiallinen ja siisti, sen sijainti erinomainen ja ns. aktiviteettejä alueella runsaasti. Toki jännäähän oli majoittua lomakylämökissä, kun me kaikki aikuiset olemme alan asiakaspalvelurooleissa jo miltei kaiken kokeneita.

Viikonloppumökkeily tuntui miltei lomalta, vaikka olemmekin papan kanssa todenneet, ettei eläkeläisillä ole lomaa. On vain eläkepäiviä ja sairaseläkepäiviä. Sannalla ja Tuomaksella sen sijaan oli töistä vapaa viikonloppu, oli aikaa katsoa toisiaan syvälle silmiin ja skoolata nimettömiin muutamaa päivää aiemmin pujotettujen sormusten kunniaksi.

Ähtärin illat olivat leppeitä ja rannan aallokko hiljaisesti loiskahteleva, kesä kukkeimmillaan.

Jätskiä ja mansikoita kaupunkikesässä

Tötteröt kirkkopuiston kioskilla, makeat mansikat kotosalla ja jätskit ja limpparit Tornissa kuuluvat Riksun kesään. Ne kaikki ovat tarjolla meille niin lähellä, melkeinpä vain kivenheiton päässä kotiovelta.

Ylös Torniin olemme hilautuneet Tintin ja tyttöjen kanssa toistaiseksi aina onnistuneesti hitaalla ja narisevalla hissillä. Herkuttelun jälkeen olemme päässeet sillä vielä onnellisesti alaskin.

Tyttöjen kanssa kokeilimme toissailtana Kumelan pelloilla Suomen nopeimmin kasvavaa urheilulajia, frisbeegolfia, sekä ”pesistä” Vuokatin lomalla hankitulla pehmoisella lasten pesissetillä. Aika näyttää onko frisbeegolf papan tuleva suosikkilaji. Nyt meillä on joka tapauksessa ihkauudet putteri, midari ja draiveri...

Koska mansikka-aika on parhaimmillaan, käväisimme tyttöporukalla Janakkalan puolella vähän isommalla kartanon mansikkamaalla poimimassa yhteensä runsaat 15 litraa pulleita, punaisia maaukkoja. Ja kun makoisan makuun päästiin, kuljettiin muutamat sata metriä pellonlaitaa jos toistakin ja päästiin poimimaan vadelmiakin. Osa matkoista hoitui hienosti traktorikyydillä, osa kaurapellon perhosia ihastellen.

Kaupungissa, mutta kuin maalla, käväisimme papan kanssa etsiskelemässä mustikoita Vahteriston metsistä. Likinäköisenä sinimarjoja olisi kai pitänyt etsiä oikein suurennuslasin kanssa, niin harvassa niitä oli. Niinpä kierros läheisellä kukkaniityllä tuotti kotiin tuliaisina mustikoiden sijaan kimpun luonnonkukkia ja koko joukon sähköisiä räpsähdyksiä repussa mukana olleeseen vanhaan, hyvään Lumixiin. Kaukana emme käyneet emmekä kauaa edes viipyneet, mutta metsäretki rauhoitti kummasti linnunlauluineen ja polun laidalla korkealle kurottuvine kuusineen.

Heinäpoudat ovat nyt parhaimmillaan vauhdissa ja hellettä luvassa koko viikoksi. Iltapäivisin, jos kaihtimet ovat unohtuneet ikkunoiden edestä, meillä on ollut sisällä ”melko” lämmintä. Mutta sehän ei luita riko...