Juhannuslumet ja heinäpoudat

Reilu viikko ennen keskikesän juhlaa suuntasimme papan kanssa kohti pohjoista. Lapin kevät/alkukesä oli meiltä vielä kokematta. Mutta nyt sitten sekin on nähty. Ihan Jäämeren rantaan emme kuitenkaan matkanneet, vaikka alun suunnitelmissa se oli.

Aloitimme sukuloimalla hienossa kesäsäässä Hämeenkyrön Montulla ja ihmettelemällä serkkulasten lapsien kasvua ja kehitystä, esimerkiksi sitä, kuinka reippaasti porukan pienin, Alma-neiti, esiintyi isolle joukolle laulaen ja tanssien. Ihmettelin myös kiharatukkaisen Fridan näkemisestä herännyttä tunnetta. Oli kuin olisin palannut lähes kolmekymmentä vuotta ajassa taaksepäin ja tavannut ensi kertaa Fridan äidin, Riikan.

Tämän sukutapaamisen syy oli selkeä; papan sisaruksista vanhin, Terttu, juhli 70. syntymäpäiväänsä hyväkuntoisena ja elämäänsä tyytyväisenä.

Seuraavat sukulaiset matkalla, pojanpojat Niklas ja Elias, odottelivat pappaa ja mummia lakeuksien maisemissa Etelä-Pohjanmaalla. Pikaisesti vaihdettujen kuulumisten jälkeen pappa katsasti lennoston puuhia Kauhavan kentän tuntumassa samaan aikaan, kun mumska käväisi jokaisen neulojan paratiisissa, Kangasaitan myymälässä.

Kosken kuohuja ja virtaavia vesiä

Lakeuksien aakeiden ja vehreiden näkymien lisäksi matkallemme osui odotetusti runsaasti virtaavia vesiä. Kesäsateiden ja vielä keväisten sulamisvesien ansiosta pienetkin purot kohistivat kuin kesäauringosta riemuiten. Eikä kai pitäisi olla yllätys, että Seinäjoella on Seinäjoki, suorastaan idyllinen vesiväylä, joka virtaa campingalueelta kaupungin keskustaan päin. En vaan ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että sellainenkin joki Pohjanmaalla on (Oulun, Siika, Pyhä, Kala, Lesti, Perho, Lapua...)

Pellossa sentään tiesin, että virtaava vesi on rajajoki. Campingalueella oli puolen yön aikoihin aikamoinen meno, sillä kalastajat olivat todella täpinöissään Tornionjoella ja rantatörmillä lohea pyytämässä valoisassa kesäyössä ja pikkupakkasessa. Pakkasesta todisti kalastajien käyttämän keittiön ovelle yön aikana ilmestynyt valkoinen huurukerros. Meillä Fiiussa riitti lämpöä ja valoakin niin, että kirjan lukemiseen ei lamppua tarvinnut.

Norjan kiepausta lukuun ottamatta komeimmat kuohut tarjosi samaisen Tornionjoen Kukkolankoski, vanhastaan tuttu paikka, joka on kuulu niin kaloistaan kuin poikkinainnin perinteistäkin. Suomen puolella rantakahvila oli kiinni; Ruotsin puolella ainakin sinikeltainen lippu liehui tangossa navakassa iltatuulessa.

Saamenmaan Kaamasissa Karigasniemeltä tultaessa Muotkan Ruoktun saunarannassa joki virtasi hiljalleen. Aurinko loimotti pilviverhon takaa ja valaisi sielläkin kolakan kesäyön Muotkatunturin naapurissa.

Myös Saariselällä Urho Kekkosen kansallispuistoon kuuluvan luontopolun puro virtasi idyllisenä ja tummana kullankeltaisten rentukoiden ympärillä. Lapin kevät kukoisti kylmästä kelistä huolimatta.

Käkkäröitä ja kukkia

Lapin kevät – tai alkukesä – osoittautui juuri niin kukkeaksi kuin olin ounastellutkin. Kaiken karuuden keskellä sain näpsäistyä monta kuvaa pohjoisen jänkhän herkistä kukkijoista. Myös vaikuttavia käkkäröitä, keloja ja naavapartoja osui polkujen varsille.

Tienvarret niin tullen kuin mennenkin olivat varmasti kukkeampia kuin koskaan. Paluumatkalla pikkutiet Kainuussa ja keskisessäkin Suomessa mutkittelivat upeiden kukkapeltojen lomassa. Ehkä kaikkein herkin niistä oli jossain Saarijärven tietämissä. Siellä pellon täplittivät kaikenväriset kesäkukat, joiden keskellä oli utuisia sinikellolaikkuja. Niistä tietenkään ei kuvaa ole – tai oikeastaan onkin, tosi herkkä mielikuva.

Juhannuslumet ja hiljainen kansa

Saariselän talvella niin eloisa raitti näytti juhannuksen aatonaattona melkeinpä marraskuisen ilmeensä. Se oli autio ja hiljainen, Tarmo-kaupan hyllyt samoin lähes autiot. Matkalla puotiin ja takaisin hotelliin tapasin vain kuukkelin Etelärinteelle osoittavan tienviitan kohdilla räntäsateessa. Useimmat majapaikat ja ravintolat olivat sulkeneet ovensa kuumimman kesän ajaksi...

Juhannusaattona, jolloin oli päätettävä suuntaammeko papan kanssa Saariselältä pohjoiseen vai etelään, ei ollut paljon mietittävää. Osin valkoiseksi värittyvä pihamaa ja lumikerros auton ikkunalasilla toimivat hyvinä kompasseina. Sen sijaan aamiaisseurana ollut ranskalaispariskunta sai mitä oli ehkä tullut hakemaankin, lumisateen - keskellä kesää!

Fiiun kokka siis kohti etelää, pikkuhiljaa, pikkuteitä pitkin. Siinä menivät Sodankylä, Pelkosenniemi, Kemijärvi, Kuusamo, Taivalkoski ja Suomussalmi. Suomussalmella poikkesimme Raatteen tielle, jonka alkupisteessä Talvisodan muistomerkin 105 vaskikelloa soittavat tänäänkin hiljaisesti rauhan sanomaa.

Suomussalmella sotamuistomerkkejäkin järkyttävämpi oli kyläkeskusta tyhjine liikekiinteistöineen. Vain uudehko Siwa tuntuu siellä hoitavan melkoisen laajan alueen elintarviketarjonnan. Eipä käy kateeksi sikäläisiä perheenemäntiä. Kooltaan tuossa suuressa ja kauniissa kunnassa on noin 8800 asukasta. Siihen huomattavan ja todella vaikuttavan lisän tuo Reijo Kelan vuonna 1994 suunnittelema ”Hiljainen kansa” -taideteos, noin tuhat turvepäistä hahmoa viitostien varrella Käpylän pellolla. Ja siinä he yhä olivat ja olivat kaikki niin hiljaisia...

Iloisesti pääsimme sen sijaan jutustelemaan Laukaassa, jossa tapasimme kotiinpaluupäivänä Tuomaksen ja Sannan. Tuomas lopetteli työvuoroaan Peurunkagolfin Karlvikin kartanossa, jonne myös Sanna saapui reippaasti Jyväskylästä pyöräillen. Oli kalenterin mukaisesti varhainen juhannuspäivä, osin aurinkoinen, osin kuurosateinen ja kovin kolakka.

Seuraava reissu olikin vuorossa jo parin viikon kuluttua heinähelteiden alettua. Mutta se onkin ihan toinen juttu.