Tänään on 6. päivä toukokuuta.
Kävin Helsingissä; saatoin papan Meilahteen stimulaattorisäätöihin.
Sairaalasta asemalle kävellessäni minulla oli aikaa katsella ison
kaupungin maisemia ja ihmetellä sen kohinaa ja hiljaisuutta.
Matkalla sairaalasta ydinkeskustaan
autoja tuntui olevan liikenteessä enemmän kuin jalankulkijoita eikä
niitäkään kovin paljon. Sain olla ihan yksin ajatuksineni.
Mietin tätä päivää, päivää,
jota olimme papan kanssa odottaneet innolla toivoen, että
Parkinsonin taudin oireet saataisiin nyt alkavalla säätöjaksolla
paremmin taltutetuksi. Mietin myös kuinka kolea päivä on,
Helsingissä vielä viimaisempi kuin sisämaassa.
Neljätoista vuotta sitten samainen
päivä oli lähes helteinen. Jopa Joensuun korkeudella koivut olivat
täydessä lehdessä. Muistan sen, sillä silloin jätin jäähyväiset
isälleni.
Samana päivänä olin lapsena tottunut
juhlimaan äidinäitini syntymäpäivää. Tänään hänen
syntymästään on kulunut 114 vuotta ja hänen Augustinsa syntymästä
päivälleen pari vuotta enemmän. Aleksandra ja August olivat
syntyneet samana päivänä. Minua August ei ehtinyt koskaan nähdä.
Kummallisesti noin monta elämän
ääripään tapahtumaa onkin tälle samalle päivämäärälle
meidän perheessämme kirjautunut. Päivä päivien joukossahan se
on, ehkä kuitenkin päivä, joka muistuttaa menneestä, juurista, ja
saa tuntemaan jonkinlaista juurettomuutta – ainakin pitkin
Mannerheimintietä yksin kulkiessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti