Kymmenen päivän kesä

Kesä tuli tällä kertaa aikaisin ja oikein hyvään aikaan. Se oli helteinen ja sen verran pitkä, että sai jo jotkut toivomaan viileämpiä säitä, voivottelemaan paahtavaa aurinkoa ja kuumuutta. Minusta se oli ihana.

Sen aikana ehdittiin jo heittää talviturkkeja vielä viileisiin vesiin, syödä jätskiä niin, että pisarat valuivat ympäriinsä, juoda litrakaupalla vettä, kerätä kesäkukkia pöytäkoristeiksi, ihmetellä ahkeria amppareita, kaivaa kesäkuteet naftaliinista ja paljastaa vitivalkoiset sääret auringolle.

Serkkubileet puistossa

Pienet pojat tulivat mumskan ja papan luo viikonvaihteeksi, tulivat ja ihan ensimmäiseksi ovella kysyivät, että ”missä ne tytöt on?”!

Jo perinteiset serkkubileet tyttöjen kanssa siirrettiinkin sisätiloista pariin paikalliseen leikkipuistoon, joissa riitti sekä aurinkoa että vehreää varjoa. Aloitimme uudistetusta Puistikon Itsenäisyydenpuistosta ja siirryimme sitten papan Graniitilla tarjoamien jätskien jälkeen yhä vielä ankattomaan ja sorsattomaan Ankkapuistoon, jota virallisesti Keskuspuistoksi nimitetään.

Puistoissa serkukset löysivät pian parinsa, Sara Niklaksen ja Elias Nean. Pienellä houkuttelulla koko jengi saatiin kokoon niin, ettei sitä tarvinnut edes komentaa serkkukuvaan. Mumskan kameraan tallentui tällä kertaa monta mukavaa näpsäisyä, joissa nuo neljä ihanaa tenavaa ovat ihan vain yhdessäolemisen riemusta.

Pikkumiehet isossa metsässä

Serkkutapaamisen jälkeen pienten miesten energiaa päätettiin purkaa metsäretkellä. Hurautimme papan retkeilyautolla tuttuihin maisemiin Lopelle, Melkuttimen maastoihin. Siellä upea harju hoikkine mäntyineen, korkeine kuusineen ja peikkomaisine katajineen tarjosi pojille ainekset hurjiin mielikuvitusseikkailuihin.

Melkuttimeen hulahtivat myös poikien ja papan talviturkit. Mumska ja isi sen sijaan tyytyivät lähinnä rantavahdin tehtäviin. Ja melkoinen selittäminen meillä olikin, kun Elias sattui ”näkemään” valkohiekkaisen järven pohjalla jättiravun, sellaisen, joka juuri edellispäiväisessä telkkarin luonto-ohjelmassa tarrasi kiinni juontajan ukkovarpaaseen!

Papan grillinuotiolla tavattiin myös pari ampiaista, jotka kävivät läheisellä koivunrungolla keräämässä pesänrakennusaineksia. Rannalla lenteli sitruunaperhonen ja metsäaukeilla sinisiivet pelmahtivat lentoon jalkojen alta. Mustikanvarvuissa punervat kukat ennustavat hyvää marjasatoa ja polun reunamien isot, pyöreät korvasienet ovat meidänkin jälkeemme tarjolla niille, jotka sienistä pitävät.

Tötteröt Tornissa

Viikkoa aiemmin hellettä hallittiin jätskillä. Jätskille mentiin tyttöjen kanssa Torniin, korkealle näköalatasanteelle tunnetusti vanhan ja vapisevan hissin kyydissä. Hyvin päästiin perille, ja kun Sara kiipesi näköalan katselusillalle, edessä avautui kesäinen kotikaupunki.

”Onko Suomi tosiaankin näin iso”, Sara hihkaisi. Ja jännäähän tässä oli, että se kaikki iso oli Riihimäkeä. Omaa kotia korkealta ei nähty, mutta mm. sairaala tunnistettiin yläilmoista ihan helposti.

Puomikävelyä pitkospuilla

Hellejakson alkajaisiksi kävimme papan kanssa jälleen jänkhäretkellä Hatlammin suolla. Mitään ihmeellistä ei siellä silmiimme eikä korviimme kantautunut, mutta värikäs ja rauhoittava maisema oli ja suo pikkuhiljaa heräilemässä keväästä kesään.

Toki todellinen luontohavainto oli se, että suon lammikoissa oli parhaillaan kehittymässä hirvittävä hyttyslauma! Jokunen hyttynen jo istahtikin iholle pienten pysähdysten aikana.

Siinä papan perässä kulkiessani huomasin, että kehitys on kehittynyt eli että pystyin vaivatta kulkemaan kapeillakin pitkospuilla sen suuremmin horjumatta ja erityisesti siihen keskittymättä. Muistin samalla kuinka vaikeaa ja vastenmielistä puomilla taiteilu koulussa oli. Olinko siis oppinut tasapainoilemaan – tai paremminkin olemaan tasapainoilematta? Tai realistisemmin: jos pitkospuut nostettaisiin noin metrin korkeudelle, kuinkas mumskan kulku sitten sujuisi?

Lyhyt reissu kotikaupungissa, vähän myöhäiseksi lounaaksi Kiskon majan laavulla käristetty grillibalkan ja sen jälkeen kuljettu suolenkki, kävi hyvin virkistävänä tuuletuksena kaupunkikeskustan helteestä.

Kesä lähenee, menot vähenee

Kun Suomessa on kesä, vähän kaikki jää kesäteloilleen. Koulut, kerhot ja harrastepiirit loppuvat, koska kaikilla on kesä – ja kiireitä. Tämän käytännön mukaisesti mm. kirjaston satutunnit loppuivat toukokuun alussa ja samaan aikaan Samuli Parosen salissa oli kuvataidekoulun näyttely päättyvän lukukauden sadosta.

Jasonin kesäreissusta maalle kertoneen sadun kuultuaan lapset saivat satutuntien kevätjuhlassa askarrella iloisen värikkäät hämähäkit. Sitten tarjolla oli monenlaisia herkkuja. Herkuteltuamme menimme lastenosaston kautta vielä katsastamaan kuvataidekoulun riemastuttavat näyttelyt.

Ja koska lasten ja nuorten iloinen ja ihastuttava näyttely on juuri purettu, kannattaa seurata milloin samanlaista luovuutta on seuraavan kerran tarjolla suurelle yleisölle. Tuskin kuitenkaan kesällä...

Ja sitä seuraavaa kesää odotellessa voi hyvin katsella vehreää luontoa ympärillä. Lehmuksen kukatkin ovat kauniita viimaisessa sateessakin.