Kosti, Aulis, Teppo, Tuomas – ukki,
isä, aviomies, poika – isiä kaikki.
Kosti, isäni isä, minulle ukki,
herrasmies klassisine lierihattuineen ja kävelykeppeineen astelee
muistoissani arvokkaasti Joensuun katuja, tervehtii kohteliaasti
vastaantulijoita ja tuntee melkein kaikki – ainakin aikuiset.
Ukki oli minusta vähän pelottava
vanha herra, jolle piti joulu- ja kesälomien alkaessa käydä
näyttämässä todistus ja saada siitä kiitokset. Ukin luona
nautittiin myös serkkujen kanssa monet jouluillalliset, syötiin
kilpaa taloudenhoitajan vadille väärin päin asettelemaa kinkkua ja
vähintään kahta laatua täytekakkua ja jätettiin aina lipeäkala
väliin. Ukki oli liikemies, joka toimitti lähiseudun kauppoihin
valtavia, pyöreitä tahkojuustoja, appelsiineja ja banaaneita...
Isäni Aulis, lasteni ukki ja
lastenlasteni tarinoissa isoukki, oli nimensä veroinen mies, avulias
ja aina valmiina auttamaan kaikkia. Minä olin isän silmäterä,
”Repuna”, jolle isä olisi tuonut tähdenkin taivaalta, jos se
vain olisi ollut mahdollista. Isänsä tavoin hän oli karjalainen
kauppa- ja herrasmies kiireestä kantapäähän ja hänkin taisi
tuntea melkein kaikki kaupunkilaiset.
Isä oli sodan nuorena kokenut ja sota
jätti vääjäämättä jälkensä häneen. Viimeinen juhla, johon
hän osallistui vain viikkoa ennen kuolemaansa, oli valtakunnallinen
veteraanijuhla. Toukokuun viidentenä, vuonna 2000 olin saattamassa
isää ”tuonilmaisiin” kiitollisena yhteisistä vuosista ja
myöhemmistä tapaamisistamme. Vasta itsekin mummina olen oivaltanut,
kuinka tärkeitä vierailumme ukin ja mummin luokse olivat – ja
tärkeimpiä kaikista lastenlasten näkemiset.
Teppo, puolisoni, nykyisin pappana
eniten kutsuttu, on poikani ja tyttäreni isä ja nykyisin myös
kahden pojanpojan ja kahden tyttärentyttären pappa, oman isänsä
mukaisesti nimettynä. Tässä isien ketjussa nuorin on Tuomas,
Niklaksen ja Eliaksen isi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti