Lumen ja valon lumoava Lappi

Kaamosaika alkaa Inarissa virallisesti ensi viikolla. Tammikuun 8. päivään saakka aurinko ei nouse siellä lainkaan; vuorokaudessa on vain yksi hellyttävä, nelituntinen hämärä. Muuten on pimeää ja sen keskellä vain ihania valonpilkahduksia, taivaalla tuikkivia tähtiä, kuun ja lumen valoa, leiskuvia revontulia...

Kävimme Saariselällä, Ivalossa ja Inarissa katsastamassa vähän esimakua kaamoksesta. Parinkymmenen asteen pakkasessa taivaalla tuikkivat tutut tähtikuviot Otava, Orion, Kassiopeija ja Seulaset. Kuu oli melkein kokonainen, vain yhdestä kulmasta vähän nirhaistu, ja Linnunrata säkenöivän kirkas kuten kaiken peittävä lumihankikin.

Aamuisin aurinko nousi ja värjäsi taivaanrannan ruusunpunaiseksi. Ja juuri kun olin ajatellut, että kohta päivä on kirkkaimmillaan, aurinko alkoikin jo vajota horisonttiin ja kirjoa ympäristöä vuoroin punaiseksi, kullan kimaltavaksi, liilaksi ja syvän siniseksi, sanoinkuvaamattoman kauniiksi lumiseksi satumaaksi.

Yhtenä yönä Kiilopään laella leiskahtelivat myös hentoiset revontulet, vaikka mittareiden mukaan todennäköisyys nähdä ne olikin vähäinen. Meidän porukka ja parikymmentä japanilaisturistia uhmasi silloin hyytävää viimaa ja ihasteli taivaallista näytelmää. Sisällä huipun ravintolassa sen sijaan oli lämmintä, jazzia ja hyvää ruokaa.

Hieno revontulinäytelmä sisätiloissa oli tarjolla myös Inarin saamelaismuseossa, Siidassa, jonka vuodenkiertoon liittyvä perusnäyttelykin oli upeaa katsottavaa; samoin valokuvat Pekka Sammallahden arktisista mielenmaisemista.

Maisemia kuvasin runsaan tuhannen kilometrin mittaisilla meno- ja tulomatkoilla vaihtelevasti Citikan etu- ja takapenkiltä. Ja maltoinpa osan matkaa keskittyä vain niiden ihailuun. Minulle vaikuttavinta reissussa oli huomata valon lumoava vaikutus, sillä Lapissa lumen ja valon liitto toimii lahjomattomasti.

Hiihtäjille hyvät ensilumen ladut tarjosivat lisäksi aivan erityisiä elämyksiä. Sannalle ja Tuomakselle peräti kuudenkymmenen kilometrin matkalta neljässä päivässä!