Kahden kynttilän päivä

Sytytän taas itsenäisyyspäivänä kaksi kynttilää ikkunalaudalle – kuten olen tehnyt jo vuosia, aina, kun olen ollut kotona. Useimpina vuosina olen ollut, sillä se papan parempi Lapin lomaviikko osui yleensä aina itsenäisyyspäiväviikolle. Sen vuoksi olen viettänyt useimmat itsenäisyyspäivät itsenäisesti, yksikseni ja monta vuotta yhdessä ystäväni Rusina-koiran kanssa.

Sen suurempia traditioita ei siis meidän perheessämme itsenäisyyden kunniaksi ole. Toki olen seurannut jo teinivuosista lähtien Linnan juhlat – ja erityisesti juhlapukujen kavalkadin. Toimittajavuosina telkkarista saattoi lisäksi bongata joukon tuttuja julkkiksiakin.

Paraatia olen seurannut silloin, kun se osui kotikaupunkiin tai telkkarin ruudulle. Edvin Laineen vaikuttavan Tuntemattoman sotilaan olen uskollisesti kerrannut vuosi toisensa jälkeen. En tosin koskaan neuleiltani niin tarkkaan syventyen kuin pappa, joka siteeraa niin kannakselaista Rokkaa kuin turkkulaista Hietastakin kuin vettä vaan. Ja siinä samassa menee Lahtiset nahkurin orsineen, kommunisti Lahtiset, sotahullut Lehdot sun muut.

Itsenäisyyspäivä on ollut minulle aina tärkeä päivä. Sitä olivat aikoinaan hankkimassa niin isä kuin papan isäkin parhaina nuoruusvuosinaan. Ehkä sen vuoksi meillä kotona itsenäisyyttä juhlistettiin aina kynttilöin, jotka sytytettiin jokaiselle ikkunalle tasan kello kuusi illalla, silloin, kun Repolan sahalla tervapadat syttyivät komeaan loimuun. Kun kynttilät sytytettiin, sammutettiin valot, oli juhlavan hiljaista ja herkkää. Herkkää oli myös, että ukki, isäni, vielä viimeisinä vuosinaankin jaksoi seistä tuulessa ja viimassakin oman osuutensa kunniavartiossa sankarihaudoilla.

Oma merkittävin itsenäisyyspäiväroolini osuu vuodelle 1957, jolloin Suomi juhli 40-vuotista olemassaoloaan. Olin silloin lippuvartion pieni, kansallispukuinen tyttö koulun juhlassa. Lippua kantoi miesopettaja ja toisella puolella airueena oli minunkokoiseni poika. Roolini oli siis saattaa lippu näyttämölle ja sieltä pois ja istua juhlan ajan penkkirivin päässä opettajien vieressä.

Siitä juhlasta tähän päivään on kulunut enemmän aikaa kuin Suomen itsenäistymisestä, vuodesta 1917, tuohon juhlaan. Sodan päättymisestä, vuoden -44 syyskuusta, aikaa oli kulunut vain vaivaiset 13 vuotta. Vuonna -57 Suomi oli juuri selviytynyt raskaista sotakorvauksista ja yhteiskunnan infra vaati kovaa jälleenrakennustyötä. Mutta elettiin silloinkin.

Kun näinä päivinä ollaan niin kovin huolestuneita Suomen Pisa-tuloksista, valtion ja kuntien taloudesta, kestävyysvajeesta, EU-säädösten noudattamisesta ja ties mistä, on hyvä tunnustaa, että taisi sittenkin olla ainakin pieni lottovoitto syntyä Suomeen – aikana, jolloin lotosta ei vielä ollut tietoakaan.

Sytytän siis tästä kaikesta kiitollisena kotimme ikkunalle tänäänkin kaksi kynttilää.