Nukku-ukko tuli meille silloin, kun
Tintti, nyt kolmatta lastaan odottava tyttäreni, oli vauva. Siitä
on siis aika kauan...
En muista kuka sen meille toi. Meillä
se oli – eikä kukaan oikein tykännyt siitä. Se oli pönäkkä ja
sinivalkoinen. Sen sininen tonttulakki kätki sisuksiinsa kulkusen.
Kulkusen helinä oli hentoinen ja viehättävä – ehkä vähän
ristiriidassa ukon ulkonäön kanssa.
Nukku-ukoksi tuo selvästi
unisenoloinen olio nimettiin, koska meillä oli ennestään jo ”aito”
Nukkumatti, se, joka heitti lasten silmille telkkarista unihiekkaa,
hiekkaa, jota meidän lapset menivät nojatuolin taakse piiloon.
Hyväkuntoinen Nukku-ukko onnistui siis
selviämään lelukopassa reilut kolmekymmentä vuotta suuremmitta
kolhuitta, kunnes joku meistä päätti lahjoittaa sen hauvavauvalle
retuutettavaksi. Ja sitähän Rafu-vauva teki; puri ja pyöritti,
veti lakista ja jyrsi rinnuksista. Talven kynnyksellä Nukku-ukon
sisukset alkoivat pilkottaa siniraitaisen paidan alta.
Hyvärunkoinen, mutta haperoa neuletta
päällimmäinen kerros. Niinpä mumska FB:n jämälankaryhmäläisten
ideoitten ja kuvien innoittamana penkoi omia lähivarastojaan ja etsi
sopivan virkkuukoukun. Niin sitten syntyi uusi Nukku-ukko, vähän
iloisemman näköinen kuin entinen, paksunahkainen ja lakistaan
edelleen helisevä.
Uudelleensyntynyt Nukku-ukko
riemastuttaa nyt puolivuotissynttäreitään viettävää Rafua ja
koettelee sinnitellä sen ”hellässä” käsittelyssä vielä
toisetkin puoli vuotta. Ehkä se viimeistään sitten on tehtävänsä
tehnyt ja joutaa päätymään osaksi luonnon suurta kiertokulkua
vaahtomuovisine sisuksineen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti