Heureka!

Kolme päivää näkymäni oli lähinnä ylläoleva. Ihan jännittävä kuvakulma, mutta kun lasin sisältö oli aina vain keltaista jaffaa joko vajaampana tai täydempänä, alkoi ajatus kaurapuurostakin tuntua herkullisen houkuttelevalta…

Norovirus – tai joku vastaava, jonka oireet kyllä hyvin sopivat tuon mainitun viruksen onomatopoeettiseksi ilmentymäksi, vei mummolta voimat uskomattoman totaalisesti. (Onomatopoeettinen – siis ääntä muistuttava tai jäljittelevä sana, josta esimerkkejä vanhassa psykan oppikirjassa olivat mielessäni pyöreän valuvaksi kuvittelemani malumma ja terävän kulmikas takete.) Olo oli niin voimaton, ettei edes harvarivinen ja erillisiä ajatuksia sisältävä Eeva Kilven Kuolinsiivous jaksanut innostaa lukemaan; saati sitten ajattelemaan…

Mutta sitten lähestyi torstai, torstai, jolloin oli sovittu reissu Heurekaan, Tikkurilaan maalitehtaan vieressä sijaitsevaan suomalaiseen tiedekeskukseen. Vähän olivat pikkutytöt ennen matkaa miettineet, että mitä ihmettä kivaa moisessa paikassa olisi. Mutta jo parkkipaikalta taloon kävellessä ihailtiin valtaisaa sorsaparvea, jonka kevätpukuiset yksilöt kaakottivat ja sukeltelivat innokkaasti vähäisessä Vantaanjoen uomassa. Sara tiesi, että ruskea-valkoinen on tyttö ja vihreäpäinen poika.

Tiedekeskus osoittautui heti lapsi-, mummo- ja pappaystävälliseksi paikaksi. Mummi ja pappa saivat omat rannekkeensa samalla hinnalla kuin lapset, ja lapset puolestaan iloitsivat naistenhuoneen eri tasossa olevista käsienpesualtaista. Tuntui, että pienetkin lapset ja isovanhemmat ovat taloon tervetulleita.

Heurekan klassikkokohteet, erilaiset hämmästyttävät fysiikan ilmiöt, olivat kuin juttuja taikurin hatusta: siellä oli lentävä matto, oli auto, jonka tytöt nostivat ilmaan, oli suora keppi, joka kiepsahti kätevästi kippurasta uomasta, oli fakiirin piikkimatto ja eri tavoin kummasti vieriviä palloja, oli maapallo kymmenine kielineen ja oli näkymiä avaruudesta; ihan ihmetyksiä aikuisillekin.

Pienten tyttöjen kanssa emme kuitenkaan tohtineet mennä Body Words -näyttelyyn. Sen sijaan ruuansulatuksesta kertova näyttely, Suolistossa suhisee, oli luurankoineen ja pitkänpitkäksi venyvine peräsuolineen hauska - kuten luvattiinkin. Makeimmat naurut meidän porukassa sai kuitenkin aikaan peiliseinäke, jossa vastapäiset istujat ”sekoittuivat toisiinsa”.

Itse ihastuin eniten klassikkonäyttelyn kohteeseen, jossa Helene Schjerfbeckin omakuvien sarja kuvaa vääjäämättömästi naisen vanhenemista. Helenen omakuvat kertovat 1878 vuoden nuorehkon naisen kuvasta lähtien hänen vanhenemisestaan lähes kuolemaan saakka, viimeiseen omakuvaan vuodelta 1945 – toki taiteilijan vapaudella kankaalle ikuistettuina. Hienoa oli huomata, että nuorena Helene kuvasi itseään ehkä epävarmasti, mutta kauniisti, vanhempana rujommaksi ja rumemmaksi, mutta vahvemmin ja varmemmin.