Pikkukaupungin perinteinen vappu

Mieskuorolaulua leivosista, keväästä ja elämän ihanuudesta sekä serenadi naisille. Ne kajahtivat jälleen Riksun Graniitilla miehekkäästi ja vuosien kokemuksella. Paikallinen kuoro on musisoinut pitkään yhdessä ja kaipaisi ehkä mukaan nuortakin verta. Mutta aurinko paistoi, väkeä oli mukavasti – suurimmaksi osaksi samaa ikäluokkaa kuin laulajatkin. Tunnelma oli leppoisa ja jätskikioskin avajaiset kertoivat kesän lähestyvän vääjäämättä.

Päätimme papan kanssa käväistä seuraavaksi musiikkitalon mäellä, sillä sielläkin tapahtuu aina vappuna jotain (elävää musiikkia, simaa, munkkeja)...

Matkalla mäelle huomasimme, että Ankkapuistossa valmistautui vähäinen joukko lippuineen ja soittokuntineen työväen yhteiselle vappumarssille. Rityllä kaupungin kahdesta soittokunnasta juuri tämä punapukuinen oli kajauttanut ilmoille komeimmat marssit jo aikoja ennen Graniitin lauluja.

Rohkeana pidän naista, joka astui ylväästi aatteensa puolesta kulkueen kärkeen. Jäljessä tulivat soittokunta, lipunkantajat ja hyvin, hyvin vähäinen muu väki. Kummallista, että niin harva demari tai vasemmistoliittolainen tai Sak:n aktiivi vaivautui – vai pitäisikö sanoa rohkeni – mukaan marssille. Tässä kaupungissa kaikilla näillä on vahva panos päätöksenteossa ja virkakoneistossa ja myös vappumarsseilla vankat perinteet. Kulkue meni menojaan nopeasti loittonevan rummunpärinän sulautuessa muun liikenteen meluun.

Öllerinmäeltä ei ole kerrottavaksi kummempia, vain musiikkia, munkkeja ja simaa sekä muutama tuttu hauskan vapun toivotuksineen.

Citikalla pyörähdettiin Toivontiellä. Siellä saatiin halaukset tytöiltä sekä munkit ja simaa. Kiitos, hyvää oli.

Vappupallot seuraavat aikaa: nyt valittiin Angry Birds ja Hello Kitty

Hämeenkadulla, matkalla kotiin kummastutti mahtava väkijoukko. Se oli ryhmittynyt molemmin puolin katua, suurin osa aurinkoiselle puolelle, mutta myös varjoon. Onko Riksussa oikeasti näin paljon ihmisiä – siis tällaisia, kaikenikäisiä? Ja mitä nämä kaikki täällä tekevät? Odottavat selvästi jotakin, mutta mitä. Päätimme papan kanssa liittyä odottajien joukkoon. Parhaat aurinkopaikat löytyivät helposti oman kodin vastapäiseltä jalkakäytävältä.

Oli tosi hauskaa odottaa jotain, jota muutama tuhat vapunviettäjää piti odottamisenarvoisena. Odotusaika osoittautui pidemmäksi kuin aluksi arvioimme. Kelloliikkeen mainoskello näytti noin puolta päivää ja vasta ison viisarin loksahdettua tuntuvasti kaakon suuntaan alkoi pärinä. Ääni läheni ja voimistui ja ohitse alkoi virrata motskari toisensa jälkeen. Letkassa oli uusia ja komeita, oli vanhoja ja komeita ja sitten joitakin vähemmän komeita. Kaikki kuuluivat selvästi joukkoon ja jokainen sai kuitenkin olla oma itsensä.

Moottoripyörien jälkeen tulivat Amerikan autot, komeita nekin, hirvittävän suuria koslia, avoautoja, museoautoja, kiillotettuja, kromattuja, hauskoja. Sitten tuli kymmenittäin muita vappuajon autoja matkustajineen, joista osa oli hämmästyttävän uskollisia ajoneuvonsa aikakaudelle varusteineen, vaatetuksineen, kaikkineen.

Pitkänpitkän kulkueen loppupäässä tuli pienten autojen letka, tuli Rättäri, tuli Cortina ja Volkkari, tuli Volkkari, Volkkari ja ISI! Siinä kadun varressa katsellessa mieleen tuli telkkarimainos, jossa isi tuli töistä Volkkarilla kotiin – ja aina letkan viimeisenä.

Tätä paikallisen Hot Rod -yhdistyksen järjestämää vappuajoa sanotaan jo perinteiseksi. Se on uutta perinnettä ja kiinnostaa kansaa selvästi enemmän kuin vappuaamun rituaalit. Niin muuttuu maailma, Riksu ja vappuperinteet. Silti en soisi vappukulkueitten katoavan. 

Minun vappuuni kuuluvat ehdottomasti myös saloissa liehuvat suomenliput, aurinko ja laulettuina ”ilmassa leikkivät leivoset” sekä ensimmäisen kerran jo vuonna 1888 ranskankielisenä esitetty ”Kansainvälinen”.