Yhden elämän loppu

Pappa tuli paikalle ja toi mukanaan verkostonsa ammattilaisia: tuli Rami keltaisen kaivinkoneensa kanssa ja tuli taitava puunkaataja, Riksun paras - kerrottiin. Alkoi Toivontien piharemppa, jolla saataisiin paikat peräkärryille ja viihtyisälle terassille, ehkä nykyistä viihtyisää vähän isommalle.

Keltainen kaivuri alkoi möyriä pihan nurkassa ja kaivaa esiin isoja kiviä tarkoituksena tasoittaa paikka, jonka pappa oli mitannut ja merkinnyt jo edellispäivänä.

Puunkaataja puki ylleen kypärän, turvavaljaat ja koukkukengät ja alkoi astella talon nurkalla vuosikymmeniä kasvaneeseen hoikahkoon, korkeaan koivuun. Ensiaskeleet menivät pitkin runkoa ja seuraavia ”varten” mies sahasi oksan kerrallaan kuin askelmiksi yläilmoihin. Työ ja yleneminen sujui vaivatta, vaikka selkäpuolella surisi kaiken aikaa veitsenterävä moottorisaha.

Pihakoivu oli korkea, paljon pitempi miksi se aluksi arvioitiin. Kaupungilta 

saadun kaatoluvan jälkeen se päätettiin kuitenkin poistaa paloina, ensin isot oksat, sitten latvus ja lopulta runko.

Oksat mätkähtelivät perjantaiaamuna rivakkaa tahtia nurmikolle ja lopulta parikymmenmetrinen latvus. Kun se lojui pitkin pituuttaan maassa, totesimme kuin kuorossa, ettei puu olisi mahtunut kaatumaan pihaan kokonaisena. Rungon alaosa oli nimittäin samanmittainen latvuksen kanssa. Ja kun tyvi jymähti maahan, herätti se arvoisensa huomion myös sisällä leikkivissä tyttärentyttärissä. Sen verran iso jysäys se oli.

Nyt pääsee päivä paistamaan ja kukat kukkimaan Toivontien pihalla. Maisema 

avartui hienosti. Koivun kaato oli hyvä ratkaisu, vaikkakin tämmöinen tunteellinen mumska vähän haikeana katsoikin oksien ja rungon rahtausta pois pihasta.

Toivontien koivu ei sentään herättänyt ihan samanlaisia tunteita kuin muutama vuosi Puhiksen pihasta kaadetut kaksi koivua. Ne olivat tuttuja pienimpiä oksankäkkäröitään myöten, sillä olin kuvaillut niitä lintuineen ja huuruineen kymmenisen vuotta. Ne olivat ehtymätön kohde tähtäillä elämää lehtien kätköissä, sitä elämää, jota harvoin ohimennen huomaa.

Puut piti kuitenkin kaataa siksi, että ne saattoivat olla jo lahoja ja myrskyllä vaarassa kaatua talon päälle. Jotain hyvää Puhiksenkin puiden kaadossa oli. Pääsin nimittäin perustamaan aurinkoisen kukkapenkin ihanine ruusuineen ja muine lajikkeineen, joita ei koivujen varjostamassa vanhassa pihassa voinut kasvattaa.

Mutta puut, nuo Kumelan koivut – ja vaikkapa aikoinaan Manta-myrskyn Savonlinnan kotipihalta kaatama ikimänty, joka kaatui kuin ensin arvokkaasti kumartaen, ovatkin aitoja luonnontuotteita, itsestään paikalle juurtuneita ja paikkansa valinneita. Sen vuoksi tunnen niitä kohtaan jonkinmoista kunnioitusta, kai sitä, minkä viisas vanhuskin joskus herättää. Elämän kovassa kilvassa ne ovat pärjänneet vuosikymmeniä, kestäneet tuulet ja tuiskut, kohdanneet kovan maailman, sen, johon sadoittain maasta puskevat pikkutaimet pyrkivät mukaan.

Katsokaas vain, pienenpieniä koivun- ja männyntaimia ovat pihat ja penkit täynnään. Myös keväällä Kerimaassa kitkiessäni annoin aika monelle mahdollisuuden kasvaa isoksi ja jätin lopullisen valinnan luonnon tehtäväksi.