Isomummi muutti

Tieto muutosta tuli minulle torstai-iltapäivänä, jolloin terveyskeskuksen ”kuntoutusosastolta” soitettiin ja kerrottiin, että äidilleni on nyt löytynyt paikka vanhainkodista. Kerrottiin vielä, että sinne kannattaisi soitella ja että muutto on suunniteltu tehtäväksi huomenna, perjantaina kello 13.

Niin, olin tehnyt tk-henkilökunnan kehotuksesta hakemuksen Riihikotiin, jossa isomummi saisi oman, kodinomaisen huoneen ja hyvän hoidon. Sosiaalitäti sanoi ammattilaisten ryhmän pääyneen harkinnan jälkeen sellaiseen hoitoratkaisuun. Hyvä niin. Piti siis tehdä heti hakemus ja allekirjoittaa se äidin puolesta.

Hakemuksen tein 15. helmikuuta, jolloin samainen sosiaalitäti kertoi jonon olevan nyt lyhyt, vain 30 mummoa ja pappaa. Hän halusi ehdottomasti kertoa hakemuksesta myös isomummille, joka totesi uutisen kuultuaan yksikantaan, ettei halua vanhainkotiin, ”ei tästä minnekään”.

Sen jälkeen puhuimmekin aina vanhainkodin sijaan Riihikodista ja mahdollisuuksista esimerkiksi ulkoiluun: ”Jos sinne Riihikotiin joskus pääsisi...”

Talven lumet sulivat eikä Riihikotiasiasta kuulunut mitään. Mutta yhtäkkiä toukokuun toiseksi viimeisenä päivänä alkoikin sitten tapahtua.

88-vuotiaalle muutto heti huomenna uuteen paikkaan on hurja uutinen, varsinkin kun hän joutui odottelemaan muuttoa Kerimäeltä Riihimäelle syyskuun lopulta tammikuun puoliväliin. Mutta nyt, perjantaina, isomummi puettiin hyvissä ajoin tuplavaatteisiin – ettei muuttomatkalla tulisi kylmä - ja kaikki mummin vähäiset tavarat sairaalabakteerin vuoksi tiukkoihin muovipusseihin. Invataksi tuli lopulta parin tunnin odottelun jälkeen ja toi hoidokin siistiin, avaraan ja asiallisenoloiseen Riihikodin Pellavaan.

”En mie tiiä missä nyt ollaan, mutta kyllä se siitä...”, isomummi kuittasi, ihmetteli seinälle asennettua isoa telkkaria ja käski ensitöikseen sammuttaa seinälampussa turhaan palavan valon.

Sitten tuli Mari, isomummin omahoitaja, punatukkainen ja pirteä. Mari esittäytyi ja toivotti uuden asukkaan uuteen kotiinsa tervetulleeksi ja taisi ihan ensitapaamisella voittaa isomummin luottamuksen.

Tuo luottamus taitaa olla vähintäänkin yhtä tärkeää kuin hyvä hoito, kun ajattelee ihmistä, joka on loppuelämäkseen sidottu sänkyyn ja täysin hoitajiensa armoilla. Toki sängyn yhteydessä on aina kutsunappi, mutta isomummi ei sitä liene kertaakaan käyttänyt. Tosin kerran hän kertoi apua huutaneensa, kun terkkarin sängyn jalkopää alkoi nousta päin otsaa...

Lauantaina, yhden nukutun yön jälkeen, koputin jännityksellä Pellavan erityspotilaan ovelle. Siellähän meidän isomummi tietenkin oli ja - mikä parasta – hyvillä mielin: Ihan ensimmäiseksi minun piti tarkistaa, että vieläkin hyvinvoivalla äitienpäiväruusulla oli vettä. Seuraavaksi ripustettiin tyttärentyttärentyttären, pian viisivuotiaan Saran, piirustukset seinälle ja lopulta piti etsiä taas kadonnut kampa.

Isomummin huone näytti kauniilta ilta-auringon valossa ja sen viistosti korkea katto ja vaalea väritys tekivät siitä raikkaanoloisen. Vihreään sävytetyt verhotkin tuntuivat olevan juuri paikallaan siinä, missä olivat. ”Tämä on nyt minun kotini”, sanoi isomummi.