Ei aina käy niin...

Mahtavan maukkaat grilliherkut Villen grillistä ja marenki-mansikka -jälkkäritorttu kakkumestari Tintiltä tyttöjen, Viileitten Venlojen, iloisten laulujen ja vesileikkien ohella helteisenä aattopäivänä teki päivästä juhlan. Juhannusjuhlan siitä teki papan ajatus ajella vielä illalla kokolle.

Siispä pappa ja mumska matkaan kiitosten jälkeen. Mutta minne? Nurmijärvelle? Ei, se on kaukana. Hirvijärvelle? No, se ei ole ihan 

meidän paikka. Lopen Vojakkalaan? No, ehkä. Siis Lopelle kuitenkin.

Citikka hyrrää Lopen suuntaan. Ajetaan pienenpieniä teitä. Pappa tuntee ne, kun on niitä vuosikaudet juossut ja pyöräillyt. Tien pientareet hehkuvat parhaassa kukkaloistossaan, kun vähän myöhäisemmätkin kukkijat ovat jo täydessä terässä. Maisema on vehreän rehevä ja ilta-aurinko porottaa korkealla taivaalla.

Niin, Luigi ja Barbara – ei ihme, että italialaiset vieraat ihmettelivät. Ei sitä itse kaikkea huomaa.

Talot tien varsilla näyttävät tyhjiltä, vaikka monessa pihassa liehuukin lippu salossa juhannuksen kunniaksi. ”Ovat varmaankin menneet rannoille”, sanoo

pappa ja ehdottaa varovaisesti Lopen kokon sijasta sukulointia Montun kokolle Hämeenkyröön.

No, mikäpä tässä. Mutta nyt mennään varmaankin väärään suuntaan? Ei paljonkaan, vakuuttaa pappa ja kääntää seuraavan mutkan jälkeen kokan kohti Renkoa. Toteamme, että ovat täälläkin tehneet liian pitkän tien ja vielä päällystäneetkin sen joskus kauan sitten. Siihen on kulunut melkoisesti turhaa rahaa ja työtä, ja nyt kunnostettavaa on enemmän kuin kuntien ja valtion pörssi kestää. 

Matka edistyy joutuisasti. Renko, Hämeenlinna, Akaa... Ideapark ja Ikea vilahtavat oikealla, Tampereella otetaan suunnaksi Vaasa. Ylöjärvi ja Pinsiöön menevät pikkutie ohitetaan. Sasin kohdalla poiketaan valtaväylältä sivuun. Kesäilta on niin leppeä kuin olla voi, väkeä vähän liikkeellä, vain pari herraa maitolaiturin molemmin puolin tekemässä sitä, mitä ei suositella veneestä tehtäväksi.

Hämeenkyrön Maisematie on nimensä veroinen. Se mutkittelee jo kansakouluaikaisesta kuvataulusta tutussa, Taata Sillanpään kuvaamassa kansallismaisemassa. Pappa tuntee lähes kaikki talot ja muistaa ainakin niiden 70-luvun asukkaat. Kyrösjärvi halkoo pitkänä ja kapeana kumpuilevaa maisemaa, jonka illan valo värjää lämpöiseksi.

Perillä lähes koko suvun yhteisellä kesäpaikalla, Montuksi nimetyllä, on juhannusta viettämässä papan sisaria perheineen, siis mumskan lankoja (!) ja natoja (!) kumppaneineen ja lapsineen ja lapsenlapsineen. Tuntuu, että oli vihdoinkin aika tavata nuo mukavat ihmiset, joista osaa en ollut koskaan aiemmin nähnytkään. Ensituttavuuksia olivat 3-vuotias Ville, vähän Villeä nuorempi Alma sekä yhden lasteni serkun aviomies.

Kokko paloi rannassa rätisten ja ohjelmaksi olivat nuo tenavaikäisiksi muistamani lapset järjestäneet tietokilpailun kesäpaikan historiasta. Joukko voittaneita aikuisia sai sitten esittää illan yleisölle kesäpaikan mukaisesti sanoitetun tutun laulun.

Mutta kokkoakin komeampi oli juhannusaaton auringonlasku. Ja laskevaa aurinkoa vastapäätä nousi kookas kuu Hämeenkyrön taivaalle. Auringonlaskun aikaan se oli niin vaalea, etten sitä kuvannut, ja sen jälkeen se tyytyikin koko kotimatkan ajan vain kurkistelemaan ohi lipuvien pilvien välistä – tuo suurenmoinen juhannuskuu.