Aivan. Ranteenpaksuinen ketju lukitsee
metsätien, joka johtaa mutkitellen Suolijärven rantaan. Autolla ei
siis tästä mennä. Mennään kävellen ja itikoita (= hyttysiä)
uhmaten.
”Kova mäki. Ei tämä ennen näin
kova ollut”, toteaa pappa ja muistaa kuinka sitä joskus talvella
ajettiin takaperin. Silloin oli semmoinen auto, joka toimi lumisessa
ylämäessä parhaiten niin.
Mäen jälkeen tulee alamäkeä,
tasaista ja taas ylämäkeä. Tien varret rehottavat niin kuin
ilmaston lämpenemisen aikoihin hämäläismetsissä on yleistä.
Ruoho tunkee metsän juurilta valoon ja vankat saniaiskasvustot
muodostavat kuin alemman metsäkerroksen.
Tien varren metsää on hakattu
reilusti viimeisen kymmenen vuoden aikana ja uusi metsä kasvaa
nuoruuden innolla menneen tilalle. Poissa on tiuha huhulimetsä,
joksi lapset nimesivät pimeimmän ja vanhimman kuusikon. Poissa on
myös kosteikko, jonne pieni puro laski kevään sulamisvedet ja
rankimmat kesäsateet ja jonka katveessa kukkivat kirkkaan lilat
ohdakkeet. Ohdakkeet olivat täynnään niistä tykkääviä
perhosia. Perhoskammoisena olin aina kauhuissani paikan ohittaessani,
mutta ihailin myös samalla tuota satumaista näkyä.
Rannan jo pilkottaessa ensimmäinen
itikka iski lämmenneelle iholle. Vasta rannalla niitä oli
ininäksi asti.
Siinä se oli, Laruksen laavu, laavu,
jonne oli vaellettu ryhmän jos toisenkin kanssa enimmäkseen
koulutuskeikoilla, joskus perheen ja harvemmin ystävien kanssa. Oli
sytytetty sen eteen nuotio, paistettu tikkupullaa ja makkaraa,
puhuttu joskus asiaa ja useimmiten syvällisiä. Oli herkistytty
luonnon kauneudelle, tulen leiskunnalle ja lähellä oleville. Tiukan
pakkaspäivän iltana oli ihailtu kirkasta tähtitaivasta ja tunnettu
samalla maailmankaikkeuden suuruus ja oma pienuus...
Nyt laavu kökötti ränsistyneenä,
surkean näköisenä, vähän sellaisena kuin sillä olisi ikävä.
Sen eteen rannalle oli kasvanut tiuha pusikko, joka peitti maiseman.
Se oli kuin piilopaikka, jonne voisi tulla suojaan sateelta – tai
huilaamaan hetkeksi. Se kuitenkin on.
Tarkempi ympäristön tutkailu osoitti,
että kaikki polut olivat kasvaneet umpeen. Läheinen pato sen sijaan
näyttää hoitavan hyvin tehtäväänsä ja tasaa tarpeen mukaan
Suoli- ja Kytäjärven välistä korkeuseroa. Ja Kytäjärven
puoleisella rannalla kukkivat yhä keltaiset kurjenmiekat.
Laavun ympäristö on täynnään
alkukesän kukkia. Kurjenpolvet, niittyleinikit, koiranputket ja muut
ihanuudet ovat juuri omalla paikallaan rannan tuntumassa ja
värittyvät kesäillassa parhaaseen hehkuun.
Paluumatkalla rautaketjun taakse
jääneelle autolle hyttyset iskevät ihoon, puolukka kukkii
hillittömästi värjäten tienvarren mättäät valkoiseksi, pappa
menee lujaa edellä ja minä taaperran perässä kamerani kanssa...
Paluumatkalla huomaan, että
tuomenkehrääjäkoiperhosen toukat ovat kietoneet kaikki seudun
tuomet harmaaseen vaippaan ja ahmineet kaiken vihreän. Tuomet
näyttävät luurangoilta.
Ei hätää, kertoo seuraavan päivän
uutinen: Tuomet toipuvat. Jo loppukesästä luvassa on pieniä
vihreitä lehtiä. Näin yleensä. Toivottavasti nytkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti