maanantai 22. syyskuuta 2014

Sohvaperunan startti - nollasta parempaan



Olen ollut ns. sohvaperuna jo vuosia. Konkreettisesti olen viihtynyt erinomaisen hyvin oman sohvani nurkassa. Olen näpelöinyt siinä kannettavaa, kutonut, virkannut, katsonut telkkaria ja nautiskellut iltapalaa – jopa nukkunutkin – joskus sukankudin kädessä. Olen ollut myös tyytyväinen, että aikoinaan tuli ostettua laatusohvat, jotka kestävät sekä aikaa että kulutusta. Ja se tulikin nyt todistettua.

Omaa tilaani sohvalla en ole pitänyt kuitenkaan kovin huolestuttavana, sillä kaikenlainen hyötyliikunta on tuntunut minusta aina mielekkäältä. Niin pihakukkien kastelu kuin lumityötkin tuli tehdyksi aina ajallaan, jos se oli tarpeen. No, nyt ei oikeastaan ole omaa pihaa – tai on se tuolla kaukana itäisessä Suomessa ja toivottavasti hyvässä hoidossa. Täällä Riksussa on vain pikkuruinen, pääosin asvaltoitu kerrostalopiha, jonka yhdellä reunalla kasvaa muutamia resuisia vuorenkilpiä. Eipä siinä ole paljon hoitamista.

Keväällä kuitenkin kitkin vuorenkilvet ja ne kiittivät työstä kauniisti kukkien. Samoihin aikoihin leikin puutarhuria ja istutin papan kanssa oven pieleen portaille kesäisiä markettoja ja amppeliin orvokkeja. Kesän mittaan kastelin ja nypin niitä ahkerasti. Vaan ei siitä ollut hyötyliikunnaksi.

Lopulta kävi niin, että pirullinen hra Parkinson alkoi laihduttaa pappaa oikein tosissaan. Jouduin siksi ohjeitten mukaisesti lorauttelemaan kermaa vähän ruokaan kuin ruokaan ja syömään seurana jätskiä lähes joka päivä... Totta, eihän tuota olisi ollut pakko tehdä, mutta ei se nyt yhtään ikävääkään ollut.

Kun sitten yhtenä elokuun päivänä paritkin farkut tuntuivat kummasti kutistuneen, astuin reippaasti vaa'alle. Ja reippaita lukemiahan vaaka näyttikin! Olin kolmen vuosikymmenen jälkeen kivunnut uudelle kymmenluvulle, sille, jossa olin tytärtä odottaessani.

Mielessä alkoi pyöriä kysymys: Pitäisiköhän tehdä jotain sohvannurkassa istumisen sijaan? Pitäisikö myös valmentautua jotenkin Rafun tuloon, siihen, että pieni koira on vietävä elämänsä alkuaikoina aika vikkelästi ulos ja myöhemmin vähän pitemmillekin reissuille? Vastauksen omiin kysymyksiin tiesin – tietenkin...

Kun pappa sitten kyseli seuraa kävelylle, päätin lähteä kokeeksi mukaan. Harjulle noustessa jalkoja särki ja tuntui kuin henki salpaantuisi, mutta olo koheni, kun päästiin sisälle metsään. Metsässä olen aina viihtynyt, niin harjullakin. Reilun kolmen kilometrin reissu olikin mukava, suihku rentouttava ja olo yllättävän hyvä.


Samainen harjulenkki tehtiin sitten seuraavanakin päivänä ja seuraavana ja seuraavana. Näillä lenkeillä olen nyt käynyt runsaan parin viikon ajan lähes päivittäin. Ja niinä päivinä, jolloin on ollut jotain muuta menoa, korvaavat kaupunkiretket on tehty kävellen. Pitkiä lenkit eivät ole olleet, mutta tehokkaita.

Tänään ylämäen portaat harjulle sujuivat jo hengästymättä. ”Pitää pystyä puhumaan.” Tuon vanhan ohjeen noudattaminen onnistui hyvin.


Mitään määrällisiä tavoitteita en tälle projektille ole ottanut. Siksi sen nimi on ”Nollasta parempaan”. Ja mikä parasta, pikkukamera on aina lenkeillä mukana ja ahkerassa käytössä.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti