Tapasimme polun viimeisessä mutkassa.
Siellä se kökötti kivellä iso käpy suussaan, oli kai
kartuttamassa talvivarastojaan. Mumskan nähdessään se tuumasi
hetken ja katosi sitten varvikkoon.
Olen tavannut Kurtin aiemminkin.
Silloin se keikkui korkean kuusen latvassa, sen, jonka alla on
kasoittain käpysten ruotoja. Niistä se on kesän kuluessa
irrottanut suomut ja napsinut poskeensa herkulliset siemenet.
Kurt on utelias kaveri. Nyt se pinkaisi
tiehensä vaikka yritin houkutella sitä mukaan parempaan kuvaan.
Yllättäen, pienen matkan päässä se tuli uudelleen polun varteen.
Käpy sillä oli yhä suussa. Hauska kaveri oli omassa elementissään,
omassa kotimetsässään, minä lenkillä.
Kurtin metsässä humisi juhlavasti –
tai oikeammin kohisi kuin Alpeilla sulamisvesistä muodostuvien
putousten lähistöllä. Sade ropsutteli isoja pisaroita harjulle, ja
harjun puut pudottelivat niitä kulkijan niskaan.
Sateessa sain taivaltaa yksikseni
pitkin aina vain kellastuvampaa polkua. Syksy kehittyy ja kypsyy.
Pian kaiken hunnuttaa valkea kuura.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti