maanantai 8. syyskuuta 2014

Välimaastossa



Ei enää lapsi, muttei vielä aikuinenkaan. Tuttu asetelma meille kaikille. Mutta me kaikki ”aikuiset” olemme tuosta murkkuvaiheesta selvinneet.

Ei vielä vanhus, muttei enää ruuhkavuosien kieputuksessa päivästä toiseen selviävä aikuinen, vaan jotain siinä välissä, lastenlasten, lasten ja useimmiten samanaikaisesti myös omien vanhempien elämää sivuten. Siinä ovat useimmat kuusvitoset.

Meitä kuusvitosia/-kutosia oli viikonloppuna koolla Helsingissä reilut parikymmentä ”tyttöä”. Tytöiksihän Tipulan kasvatteja bruukataan yleensä nimittää. Mukana porukassa oli myös yksi mies, luokanvalvojamme lukiovuosilta, nyt 84-vuotias herra. Yksituumaan me tytöt julistimme tuon herran suorastaan pohjoiskarjalalaiseksi ihmeeksi, harvinaiseksi eläjäksi noilla main.

Me kuusvitoset kerroimme toisillemme lähes poikkeuksetta olevamme eläkkeellä. Osa oli ollut jo viitisen vuotta, osa jäänyt juuri tänä kesänä ja useimmat joskus tällä välillä. Pari ahkeroijaa kertoi aikovansa vähentää töitä pikkuhiljaa ja jäävänsä sitten hyvin ansaitulle eläkkeelle.

Mitä sitten tarkoittaakaan eläkkeellä olo? Joutenoloa, leppoisaa elämää, mahdollisuutta matkustella ja harrastaa melkein mitä vain, mökkeilyä, lastenlasten hoitoa ja paapomista, sairauksia, vanhuuden myötä tulleiden vaivojen potemista, täyttä kalenteria ja sen myötä kiireitä, omista vanhemmista huolehtimista ja aina vain ryppyisemmän naaman näkemistä peilistä...

Samanlaista eläkkeellä olo ei meille Joensuun Tipulasta 45 vuotta sitten valkolakin saaneille ole. Siinä, kun yksi meistä kertoi eläkepäivien lipuvan hiljaisesti päivästä toiseen, toinen sanoi niiden merkitsevän mahdollisuutta hyödyntää omaa osaamistaan, mentoroida nuorempia yrittäjiä tai tehdä vapaaehtoistyötä saralla jos toisellakin. Ja siinä, kun yksi puurtaa lastenlasten hoitajana pitkää päivää auttaakseen omia lapsiaan, toinen toteaa, että lapsenlapset ovat elämän ihana ilopilkku, ihan toista, kuin omat lapset olivat. Ja kolmas huokaa, että dementoitunutta äitiä oli hoidettava kuin lasta ikään, koska hoitokodin apu ei ollut lähimainkaan riittävää...

Monen mielestä eläkkeellä olo on parasta aikaa, vaikka joitakin ”tulokkaita” se tuntui selvästikin vielä pelottavan. Muutosta, sopeutumista ja valintoja se on merkinnyt ja merkitsee varmasti kaikille.

Mutta kummallista: Vaikka vuodet ovatkin meitä muuttaneet ja eletty elämä piirtänyt viivansa kasvoihin, jokainen oli säilyttänyt jotain niin oleellista itsestään, ettei tunnistaminen tuottanut ongelmia. Mervi, Anjat, Eija-Liisa, Liisa, Kylli, Sirkka-Liisa, Raija, Ritva, Leena, Maissu, Piutta, Hena, Tellervo, Riitta, Kaija, Sirkku, Aulikki, Armi, Kati ja Pirjo, joista useimmat olin tavannut viisi vuotta sitten edellisessä luokkatapaamisessa, olivat ihan tuttuja olemukseltaan. Ja Merja, jonka edellisestä tapaamisesta oli kulunut 45 vuotta, tuntui tutulta heti, kun pääsimme jutustelemaan.

Viiden vuoden välein järjestetty luokkatapaaminen päätettiin yksissä tuumin hoitaa seitsemännellä kerralla vanhassa koulukaupungissa. Silloin ollaan riemuylioppilaita! Mitä se sitten merkitseekään? Ja kuka silloin on vielä leikissä mukana...

”Ei meillä eläkeläisillä ole mitään kiirettä. Meillähän ei ole muuta kuin aikaa”, sanoo pappa. Ja oleellista onkin, miten me sen ajan käytämme. Tänään oltiin taas aamulenkillä.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti