Ei enää lapsi, muttei vielä
aikuinenkaan. Tuttu asetelma meille kaikille. Mutta me kaikki
”aikuiset” olemme tuosta murkkuvaiheesta selvinneet.
Ei vielä vanhus, muttei enää
ruuhkavuosien kieputuksessa päivästä toiseen selviävä aikuinen,
vaan jotain siinä välissä, lastenlasten, lasten ja useimmiten
samanaikaisesti myös omien vanhempien elämää sivuten. Siinä ovat
useimmat kuusvitoset.
Meitä kuusvitosia/-kutosia oli
viikonloppuna koolla Helsingissä reilut parikymmentä ”tyttöä”.
Tytöiksihän Tipulan kasvatteja bruukataan yleensä nimittää.
Mukana porukassa oli myös yksi mies, luokanvalvojamme lukiovuosilta,
nyt 84-vuotias herra. Yksituumaan me tytöt julistimme tuon herran
suorastaan pohjoiskarjalalaiseksi ihmeeksi, harvinaiseksi eläjäksi
noilla main.
Me kuusvitoset kerroimme toisillemme
lähes poikkeuksetta olevamme eläkkeellä. Osa oli ollut jo viitisen
vuotta, osa jäänyt juuri tänä kesänä ja useimmat joskus tällä
välillä. Pari ahkeroijaa kertoi aikovansa vähentää töitä
pikkuhiljaa ja jäävänsä sitten hyvin ansaitulle eläkkeelle.
Mitä sitten tarkoittaakaan eläkkeellä
olo? Joutenoloa, leppoisaa elämää, mahdollisuutta matkustella ja
harrastaa melkein mitä vain, mökkeilyä, lastenlasten hoitoa ja
paapomista, sairauksia, vanhuuden myötä tulleiden vaivojen
potemista, täyttä kalenteria ja sen myötä kiireitä, omista
vanhemmista huolehtimista ja aina vain ryppyisemmän naaman näkemistä
peilistä...
Samanlaista eläkkeellä olo ei meille
Joensuun Tipulasta 45 vuotta sitten valkolakin saaneille ole. Siinä,
kun yksi meistä kertoi eläkepäivien lipuvan hiljaisesti päivästä
toiseen, toinen sanoi niiden merkitsevän mahdollisuutta hyödyntää
omaa osaamistaan, mentoroida nuorempia yrittäjiä tai tehdä
vapaaehtoistyötä saralla jos toisellakin. Ja siinä, kun yksi
puurtaa lastenlasten hoitajana pitkää päivää auttaakseen omia
lapsiaan, toinen toteaa, että lapsenlapset ovat elämän ihana
ilopilkku, ihan toista, kuin omat lapset olivat. Ja kolmas huokaa,
että dementoitunutta äitiä oli hoidettava kuin lasta ikään,
koska hoitokodin apu ei ollut lähimainkaan riittävää...
Monen mielestä eläkkeellä olo on
parasta aikaa, vaikka joitakin ”tulokkaita” se tuntui selvästikin
vielä pelottavan. Muutosta, sopeutumista ja valintoja se on
merkinnyt ja merkitsee varmasti kaikille.
Mutta kummallista: Vaikka vuodet
ovatkin meitä muuttaneet ja eletty elämä piirtänyt viivansa
kasvoihin, jokainen oli säilyttänyt jotain niin oleellista
itsestään, ettei tunnistaminen tuottanut ongelmia. Mervi, Anjat,
Eija-Liisa, Liisa, Kylli, Sirkka-Liisa, Raija, Ritva, Leena, Maissu,
Piutta, Hena, Tellervo, Riitta, Kaija, Sirkku, Aulikki, Armi, Kati ja
Pirjo, joista useimmat olin tavannut viisi vuotta sitten edellisessä
luokkatapaamisessa, olivat ihan tuttuja olemukseltaan. Ja Merja,
jonka edellisestä tapaamisesta oli kulunut 45 vuotta, tuntui tutulta
heti, kun pääsimme jutustelemaan.
Viiden vuoden välein järjestetty
luokkatapaaminen päätettiin yksissä tuumin hoitaa seitsemännellä
kerralla vanhassa koulukaupungissa. Silloin ollaan riemuylioppilaita!
Mitä se sitten merkitseekään? Ja kuka silloin on vielä leikissä
mukana...
”Ei meillä eläkeläisillä ole mitään kiirettä. Meillähän ei ole muuta kuin aikaa”, sanoo pappa. Ja
oleellista onkin, miten me sen ajan käytämme. Tänään oltiin taas
aamulenkillä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti