Kirjanpainajia ja kirkkoveneitä

Oli taas tavallinen suomalainen kesäviikonloppu, viuhuvan tuulinen ja viluttava, heti, kun aurinko vilahti pilven taakse piiloon – tai oikeammin - kun pumpulipilvet lipuivat auringon eteen. Ei siis tietoakaan hiostavasta helteestä.

Pilvinen ja vähän kosteahko päivä olikin hyvä päivä mennä metsään. Hyttyset pysyivät poissa iholta eikä lämpö läkähdyttänyt kulkijaa. Papan kanssa päädyttiin sunnuntaina Lopen tuttuihin maastoihin Melkuttimelle. Oikeastaan Räyskälästä piti vain hakea vähän kangasajuruohoa kivikkopenkkiin, mutta samallahan katsastettiin taas kristallinkirkkaan erämaajärven upeat maisemat.

Hakkuuaukealla, jonne pappa-auto jätettiin, oli aavistus syksyä:

koivun taimet kellersivät hellekauden jälkeistä kuivuutta, horsma lopetteli kukintaa ja ruohokin oli saanut vihreän sekaan muita värejä. Upeinta aukealla olivat kuitenkin kanervat, joiden liilat kukinnot olivat runsaampia ja värikkäämpiä kuin olin koskaan aiemmin nähnyt. Siinähän kalpenevat täysin pian taas kauppoihin saapuvat ulkomaalaisperäiset callunat ja muut sukulaiset.

Melkuttimella ja sen ympäristössä kaikki näytti olevan lähes

ennallaan. Edellisestä käynnistämme siellä oli aikaa kolmisen vuotta. Vain konkelossa tai kumollaan olevat puunrungot kertoivat ajan kulumisesta, elämän lipumisesta eteenpäin, kohti kuolemaa.

Luonnossa muutokset ovat hitaita – paitsi, kun myrsky osuu kohdalle ja kaataa rytinällä ikihonkia ja kookkaita kuusennäreitä kuin viikate heinää. Melkuttimella suhteellisen tuoreita kaatuneita oli runsaasti ja vanhoja myös, sillä niinhän metsä uudistuu silloin kun sitä ei hakata.

Viime aikojen uutiset kirjanpainajien tuhoista kuusikoissa pistivät katselemaan puita sillä silmällä. Ja jos arvata pitää, ovat nuo valkoiset nävertäjät, http://www.metla.fi/metinfo/metsienterveys/lajit_kansi/iptypo-n.htm, tekemässä tihutöitään myös Lopen metsissä. Ainakin isojen kuusten alaoksat olivat monin paikoin paljaita, kuin jättiläismäisiä hämähäkinseittejä. Ja kummallista kyllä: suurin osa katajista oli täysin lehdettömiä. Siihen kirjanpainajat ovat kuitenkin syyttömiä.

Kirjanpainajiin muistan tutustuneeni jo lapsena mökillä, jossa kerrossängyt oli tehty osin raakalaudasta. Yöllä sängyn rakenteista kuului hiljaista rapinaa, ja lopulta kaarnaosa oli täynnä kiemuraisia kaiverruksia, joista joskus löytyi paksu, valkoinen ja pullea kirjanpainajan toukka.

Melkutinta kiertäessäni toivoin vain, että kirjanpainajat jättäisivät seudun

rauhaan ja säästäisivät kuusikot tuholta. Vaikka itse keskitynkin luonnossa enemmän pieniin yksityiskohtiin kuin suuriin linjoihin, olisi kuusikoiden puuttuminen hulppean mäntymetsän ja pienten suolämpäreiden välistä aikamoinen muutos, joka varmasti osaltaan muuttaisi myös koko alueen ekosysteemiä.

Nyt siellä kukkivat lumpeet, talvikit ja lehtivihreättömät, kelmeät mäntykukat, http://www.luontoportti.com/suomi/fi/kukkakasvit/mantykukka, laajojen kanervakankaiden ja muhevien mustikkamaiden katveessa. Pökkelöpesijöillä on varaa valita asuntonsa ja kuikalla kirkas kotivesi pyytää saalista ja kajauttaa ilmoille tuttu huutonsa.

Jos kaipaat helppokulkuista erämaaluontoa, jossa paikallisia palveluja ovat merkityt vaelluspolut, siistit nuotiopaikat, yöpymiseenkin soveltuva laavu ja vitivalkoiset uintipoukamat sekä herkulliset marja- ja sienimaat, mene Melkuttimelle, http://www.outdoorsfinland.fi/reitti/iso-melkutin/! Heinäkuisena sunnuntaina olimme siellä papan kanssa lähes kaksin. Vaellusreitillä vastaan tuli pari maastopyöräilijää ja pieni perhe koirineen. Tapasimme myös pari sukeltajaa heidän omassa tukikohdassaan lähdössä omaan, vedenalaiseen elementtiinsä.

Monenlaista mukavaa Mommilassa

Mommilanjärvelle lähdettiin lauantaina tyttöporukalla, kun Dynamo-miehet olivat jo menneet ennalta soutaakseen kilpaa kirkkoveneellä. Siellä ne sitten soutivat, soutivat ja soutivat... ja pikkutytöt ratsastivat ponilla, kurkkasivat kanoja, katsoivat kaiholla karkkikojuihin ja saivat maistaa ihania lettuja kermavaahdolla ja mansikkahillolla.

Aamun koleus hämmensi ja sai meidät hakeutumaan aurinkoisiin paikkoihin. Vihaisen viileä vihuri suorastaan hytisytti, mutta hytinät häipyivät, kun venekunta toisensa jälkeen rantautui lähes tunnin mittaisen urakkansa jälkeen. Sieltä tuli myös isi-Ville ja sai halit tytöiltä.

Mommilanjärven soutelu, http://www.mommilanjarvensoutelu.fi/, järjestettiin nyt jo 24. kertaa. Alkuun pieni hausjärveläinen
kylätapahtuma on paisunut kuin pullataikina, mutta säilyttänyt silti paikallistapahtuman luonteen. Sen järjestää souteluyhdistys, joka on määrittänyt missionsa seuraavasti: ”Tarkoituksena on edistää Hausjärven, Kärkölän ja Hämeenkosken kunnissa vesistöjen käyttökelpoisuutta hyöty- ja virkistyskäyttöön sekä vesistöjen ja niiden luonnon suojelemista ihmisten vapaa-ajan ja elinkeinotoiminnan tarpeita varten.” Noin tuhannen soutajan ja runsaan yleisön tapahtuma on siis vain työn näkyvin osa.

Itse en koskaan aiemmin ole Haminankylän rannoilla ollut, Mommilassa toki Hämeen Sanomien toimittaja-aikoina useastikin. Virike-vuosina tapahtumien järjestäminen oli iso osa työtäni, joten ”ylimääräisiin” tapahtumiin ei silloin ollut suurta hinkua.

Soutelutapahtumasta jäi sen kävijöille hyvä mieli. Tytöistä oli kivaa tavata poni, katsastaa soutajien rantautumista ja nautiskella isosta letusta pillimehun kera. Meille isommille jäi mieleen hauska saapuminen pientä peltotietä pitkin parkkipaikalle, jonne mennessä järjestysmies toisensa jälkeen ilmestyi mutkaisella reitillä ja ohjasi meitä iloisesti eteenpäin. Järkkäreitä oli työssä runsaasti ja heistä jokainen hoiti tehtävänsä hyväntuulisesti hymyillen.

Siinäpä sitä olisi opiksi otettavaa minkä hyvänsä tapahtumanjärjestäjälle!