Melkein oikea koti

Kuvittelepa eläväsi niin, ettet käytännössä pistä nokkaasi ulos miltei kokonaiseen vuoteen. Tai että pääset korkeintaan haistelemaan ulkoilmaa, kun sinua kärrätään sisältä invataksiin tai ambulanssiin ja ajoneuvosta takaisin sisälle...

Mökkihöperöksihän siinä vähintäänkin tulee! Niin siinä ainakin luulisi käyvän, kun voi lähteä ulos luontoon tai kaupungille ihan silloin kun itselle sopii.

Mutta kuvittele, jos olisit 88-vuotias, täysin jaloistasi liikuntakyvytön ja siksi täysin muitten hoivan varassa... Saat ruokaa silloin, kun sen aika on ja sitä ruokaa, mitä listalle joku on jossain määrännyt. Hygieniasikin hoituu, kun kierroksella tullaan kohdallesi... Kylkeäsi käännetään, kun arvioidaan sinun olevan sen tarpeessa...

”Eihän tämä Koti ole, mutta oikein hyvä paikka tässä tilanteessa”, vakuuttaa isomummi ja on tyytyväinen Riihikodin Pellavassa viettämäänsä aikaan, oman huoneensa valoisuuteen ja henkilökunnan ystävällisyyteen. Määrätietoisena ja päättäväisenä naisena hän tietää vieläkin tarkkaan, mitä haluaa: hän syö ja juo mitä haluaa, hän määrää turhat valot sammutettaviksi, kukat kasteltaviksi, vieraat istumaan ja tv-kanavat mielensä mukaisiksi...

Ilman telkkaria hän arvioi elämänsä olevan tosi tylsää. Mutta nyt, kun tarjolla on kaikki ihanat luonto-ohjelmat, uutiset ja ajankohtaislähetykset, isomummi tietää, mitä maailmalle kuuluu. Hän tietää, että uusin EU-maa on Kroatia, että Syyriassa ja Egyptissä asiat eivät ole hyvin ja ettei tietovuotaja Edward Snowden ole saanut vieläkään turvapaikkaa... ja että ukkosta saattaa olla tänäänkin ilmassa. Uutisten ja sään ohella isomummin suosikkeihin kuuluu myös sarja Sydämen asialla, jossa brittipoliisit pistävät kylän asiat kuntoon huumorilla ja 60-lukulaisittain.

”Mitä ihmettä nyt? Minne työ minnuu viette?” isomummi kyseli jo vähän kiukkuisenakin Meerin päivän iltana, juuri kun Sydämen asiat olivat tv:ssä alkamassa.

Kaksi ystävällistä hoitajaa kärräsi hänet hoitokodin kauniille, valoisalle parvekkeelle sänkyineen kaikkineen – ulos leppoisaan kesäiltaan. Ja mikä parasta: pienen odottelun jälkeen tulivat myös nimipäiväonnittelijat, tyttärentyttärentyttäret Sara ja Nea mukanaan itse tehdyt onnittelukortit!

Isomummi sanoi arvelleensa, ettei sairaalabakteerin kantajana enää koskaan voisi nähdä pikkutyttöjä. Nyt kun tämäkin päivä tuli, tuntuu elämä taas elämisen arvoiselta, vaikka nykyinen ”koti” ei ihan oikea koti olekaan...